Brittiläinen punklegenda Sex Pistols julkaisi lyhyeksi jääneellä kaoottisella urallaan vain yhden pitkäsoiton, mutta levyn ja yhtyeen vaikutus populaarikulttuuriin ja rockmusiikkiin oli sitäkin isompi ja merkittävämpi. Ilman vuonna 1977 julkaistua Never Mind The Bollocks, Here’s The Sex Pistols -albumia ja sen tuomaa inspiraatiota olisi moni bändi jäänyt perustamatta – kuten esimerkiksi Rage Against The Machine, kertoo yhtyeen kitaristi Tom Morello Louderin haastattelussa.
”Lapsena minulla oli huoneessani Kissin ja Led Zeppelinin julisteita enkä tiennyt mitään muuta yhtä jännittävää kuin rock ’n’ roll. Näin Kissin Chicagossa vuonna 1976 – olin 12-vuotias ja ne olivat elämäni jännittävimmät kaksi tuntia. Mutta rockin majesteettisuus oli jossain ulottumattomissa. Minä olin pelkkä kakara kellarissa, nämä tyypit olivat mahtavia ja ällistyttäviä. Toisin kuin minä”, Morello kertoo.
”Sitten luin Creem-lehdestä jutun Sex Pistolsista. Ja 48 tuntia siitä, kun kuulin Never Mind The Bollocksin, olin perustanut bändin. Muistan sen hetken yhä täydellisesti: istuin ystäväni talon edessä äitini Honda Accordissa. Olin ostanut levyn kasettina ja laitoin sen autostereoista soimaan. Enkä poistunut autosta ennen kuin levy oli soinut loppuun. Sen äärellä koin valaistumisen – silloin taivaat aukenivat ja ymmärsin, että moni siitä musiikista, mistä olin siihen asti pitänyt, ei tuntunutkaan enää tärkeältä.”
”Se teki musiikista myös helpommin lähestyttävää. En osannut soittaa kuin Jimmy Page eikä minulla ollut mitään toivoa asua linnassa Skotlannissa. Mutta tätä minä pystyin tekemään. Ja teinkin. Kävelin teatteriklubilleni ja ilmoitin, että perustan bändin ja minä soitan siinä kitaraa. Kitaraa, joka minulla oli lojunut neljä vuotta komerossa ja jota en ollut koskaan soittanut. Siitä alkoi matkani rock ’n’ rollin parissa.”
Matka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Morello jatkaa tarinalla kertomalla muuttaneensa unelmiensa perässä Los Angelesiin vuonna 1986, koska ajatteli sen olevan loistavien ja samanhenkisten muusikoiden mekka. Totuus oli kuitenkin toinen.
”Kuvittelin sen olevan saari täynnä stevevaita, mutta se olikin täynnä fasterpussycatseja. Eikä kukaan halunnut minua bändiinsä: joka kerta, kun vastasin soittajahakuilmoitukseen, ensimmäinen kysymys oli, kuinka pitkät hiukset minulla on. Se oli todella lannistavaa. Seisoin Whisky-A-Go-Gossa, katselin kaikkia niitä tukkahevibändejä ja ajattelin, että olin treenannut aivan turhaan. Että minulle ei ole paikkaa tässä maailmassa”, Morello muistelee.
”Mutta sitten löysin Losista aivan toisenlaisen skenen. Skenen, johon kuului Jane’s Addiction, Fishbone, Red Hot Chili Peppers. Siellä säännöt olivat täysin erilaiset. Tämä oli kummajaisten maailma ja minut otettiin avosylin vastaan. Se tie johti lopulta Rage Against The Machineen.”