Dire Straits -basisti John Illsley kertoo The Telegraphin haastattelussa tapaavansa säännöllisesti yhtyeen entistä manageria. Tapaamisten yhteydessä basisti saa aina kuulla kuinka bändiä yritetään houkutella kokoamaan rivinsä suurilla rahasummilla.
”Joka kerta kun käymme lounaalla hän sanoo: ’Toivoisin, että ihmiset lakkaisivat tarjoamasta minulle valtavia rahasummia bändin uudelleenkokoamisesta'”, Illsley sanoo.
”Kun pysäyttää Dire Straitsin kaltaisen koneen, jäljelle jää valtava tyhjiö”, Illsley jatkaa. ”Sitä kysyy itseltään että oliko se hyvä ajatus. Minun täytyi todistella itselleni että se oli hyvä ajatus, sillä tein jotain ihan muuta – opiskelin Lontoossa maalaamista, kävin tunneilla, sotkin paikkoja seitsemän tai kahdeksan vuotta ja aloin sitten pitää taidenäyttelyitä. Tuumin: ’Okei, tämä on hauskaa.’ Lopetin musiikin soittamisen melko pitkäksi aikaa. Asetin basson nojaamaan seinään ja sanoin: ’Tattista vaan, mutta teen nyt jotain muuta.'”
Dire Straits hajosi virallisesti vuonna 1995. Illsleyn mielestä pillit laitettiin pussiin tismalleen oikeaan aikaan.
”Minä tavallaan tiesin, että olimme tulossa tiemme päähän”, basisti muistelee. ”Ja olin siitä mielissäni, sillä olimme lopen uupuneita. Uupuneita sekä henkisesti että fyysisesti. Useimpien avioliitot olivat hajoamassa emmekä nähneet juurikaan lapsiamme – kaikki oli pielessä. Ne ovat niitä yleisiä juttuja joita bändissä soittaville tapahtuu.”
Menestys kuitenkin maistui niin kauan kuin sitä kesti.
”Voin myöntää ihan avoimesti että nautin bändin menestyksestä. Puhun nyt [laulaja-kitaristi] Markinkin [Knopfler] puolesta, sillä me molemmat nautimme siitä. Sen mukana tulee luonnollisesti tietty määrä stressiä. Toisinaan täytyy sukeltaa syvälle pitääkseen pyörät pyörimässä. Luulen että Mark sanoi – toivottavasti lainaan häntä nyt oikein – että menestys on hienoa, mutta kuuluisuus on jotain, joka puskee ulos auton pakoputkesta. Sitä ei oikein halua.”