Astrid Swanin ensimmäinen albumi Poverina täyttää 20 vuotta. Merkkivuotta juhlistetaan useallakin tapaa: ensinnäkin levy julkaistaan syyskuussa 2025 rajoitettuna, remasteroituna cd-painoksena, jonka kappalekokonaisuuteen on lisätty alkuperäiseltä levyltä aikanaan pois jätetty biisi nimeltä Special Ones. Tämä laulu julkaistiin myöhemmin From the Bed and Beyond -albumilla (2017). Toiseksi levyn tiimoilta soitetaan kaksi erikoiskeikkaa, ja kaiken lisäksi Poverinan aikaan kuvattu mutta taiteellisten erimielisyyksien sekä kaupallisten seikkojen vuoksi aikanaan hyllytetty musiikkivideo tuodaan nähtäville. Katso tämä Soundin sivuilla ensi-iltansa saava teos alempaa.
Poverinan juhlakeikat järjestetään 17.9. ja 19.9. Tampereen ja Helsingin G Livelab -klubeilla. Keikoilla soitetaan Poverina kokonaisuudessaan. Astrid Swanin kanssa esiintyy hänen pitkäaikainen yhtyeensä: Mikael Hakkarainen, Veli Kauppinen, Alina Toivanen ja Johannes Salomaa. Hakkarainen on ollut mukana Poverinasta lähtien, muu bändi on soittanut Swanin kanssa yli kymmenen vuotta.
Nyt ensi-iltansa saava video kuvattiin levyn avausbiisiin They Need You if They Think You Love Them. Video kuvattiin Helsingissä vuonna 2006, ja sen ohjasi Miika Saksi. Videoupotuksen alapuolelta voi lukea artistin tarkemman selonteon siitä, miksi video aikanaan hyllytettiin. Kiintoisa aikamatka menneeseen on tämä esitys.
Astrid Swan kertoo Poverina-albumista ja musiikkivideosta:
“Vuonna 2005 olin 23-vuotias, mutta tuntui, että unelmani toteuttaminen oli vienyt aivan liian pitkään, ja olin liian vanha julkaisemaan debyyttialbumini keväällä. Se oli suuri tuotanto ja kallein albumi, jonka olen tähän mennessä tehnyt. Minulla oli tuottaja, ääniteknikko, muusikot ja sovittaja orkesteriosuuksille. Työskentelin sekä kotona että maan parhaissa studioissa. Hyödyin ajoituksesta, sillä albumini oli valmis juuri ennen kotistudioiden yleistymistä ja levy-yhtiöiden päätöksiä vähentää artistien budjetteja pienemmiksi ja lopulta olemattomiksi.”
Olen kirjoittanut lauluja 13-vuotiaasta lähtien, mutta suurinosa Poverina-levyn kappaleista syntyi melko tuoreeltaan, likellä äänitysvaihetta. Albumin nimi [italiaksi lausuttuna po-ve-rii-na] on esimerkki varhaisesta varmuudesta ja leikkisyydestäni: italialainen anoppini kutsui minua ‘poverinaksi’, kun tapasimme tai puhuimme puhelimessa. Pidin sanan säälivästä sävystä ja köyhyyteen viittaavasta merkityksestä – siitä, ettei ole mitään ja etten ole mitään, nimenomaan feminiinisessä muodossa – Poor girl, tyttörukka. Näitä mielikuvia halusin herättää. Tietenkin nimi osoittautui hankalaksi: se lausuttiin usein väärin, muotoon power-ina ja tulkittiin jonkinlaiseksi feministiseksi voimaantumisjulistukseksi. Mutta taiteeni rakensi jo tuolloin muotojaan sekä vakavammista että leikkisemmistä lähtökohdista kuin mistä sain tunnustusta.
Poverinan äänitysten edetessä minulle syntyi tunne, että laulujen kirjoittamiseni nousi uudelle tasolle. Studiotyöskentelyn ilmapiiri ja kykyni olla spontaani mahdollistivat sen, että osa aivan uusista kappaleista päätyi albumille. Toisaalta, kymmenen vuotta kappaleiden kirjoittamista ennen virallista julkaisua on pitkä aika (en laskenut demoja mukaan). Oli runsaasti aikaa kuvitella ja hahmottaa, miltä Astrid Swan kuulostaisi. Näkemykseni oli laaja – en halunnut rajoittaa itseäni. En tyytynyt vain siihen, että muusikkoryhmä toteuttaisi yhden yhtenäisen soundin. Halusin albumille sekä mahtipontisia orkesterisovituksia, elektronista minimalismia, vaihtoehtorockin sävyjä, että jazzbändin sointia. Onneksi sain kaiken.
Jimi Tenor sovitti puhaltimet, jouset ja lyömäsoittimet neljälle kappaleelle, sekä soitti itse muutamalla biisillä ainakin huilua ja saksofonia. Bassopuolella sain sekä sähköbasson (Janne Lehtinen) että kontrabasson (Tapani Varis) mukaan albumille. Viulussa kuullaan mm. Ninni Poijärveä, ja alttoviulua soittaa lapsuuden- ja kouluaikojen ystävä Juulia Niiniranta. Mongo Aaltonen vastasi lyömäsoittimista, ja joillakin kappaleilla Abdis Assefa, Tuomas Toivonen ja Arttu Tolonen – The Giant Robots – toivat mukanaan kaupunkilaisen viileää minimalismia. Rummuissa soitti niin Heikki Tikka kuin Hannu Risku ja muun muassa Jukka Eskolan trumpetti soi muiden vanhojen ja nuorien suomalaisten puhaltajien rinnalla. Uskomattoman moni upea muusikko oli valmis lahjoittamaan soundiaan ja aikaansa Poverinalle.
Jos Poverina olisi ollut elokuva tai televisiosarja, se olisi ollut täynnä erilaisia hahmoja ja juonenkäänteitä. Silti luotin siihen, että kaiken yhdistäisivät lauluni, ääneni ja pianoni, jotka kertovat tarinan. Se on resepti, jota olen seurannut siitä lähtien – joskus polut ovat vieneet syrjäisiin, vaikeasti tavoitettaviin sopukoihin, toisinaan taas olen ollut helpompi seurattava.
Poverina otettiin innostuneesti vastaan Suomessa. Silti muistan vastanneeni moniin kysymyksiin laulunteosta. Olinko todella kirjoittanut kaiken itse? Soitinko todella itse? Minut kohdattiin kohteliaan epäuskoisesti. Olinko todellinen? Menestyinkö liian aikaisin vai liian myöhään? Olinko kopio vai omaa luokkaani? Myöhemmin sain tietää, että debyyttialbumini oli erityisen merkityksellinen monille nuorille naisille ja LGBTQIA+ -yhteisön jäsenille, joista osasta on sittemmin tullut taiteilijoita. En halua väittää olevani ensimmäinen missään, mutta minuun ja Poverinaan liitettiin jonkinlainen uutuuden tunne. Se, että kirjoitin ja lauloin englanniksi ei ollut siihen aikaan ongelma. Minua pidettiin pragmatistina: hänen täytyy tavoitella yleisöä tämän maan ulkopuolelta, sanottiin ja toivotettiin hyvää matkaa
Vuonna 2007 Poverinan julkaisi Yhdysvalloissa Minty Fresh. Unelmieni täyttymys. Vuoden 2005 Suomen julkaisun yhteydessä ei kuvattu musiikkivideota. Elettiin välivaihetta musiikkitelevision ja somen ristikkäistä kuolemasyntymää. Mutta Amerikan julkaisua varten tehtiin video kappaleelle They Need You If They Think You Love Them. Sen oli tarkoitus tukea Yhdysvaltain julkaisua, joka oli varmistunut soolokeikkani jälkeen SXSW-festivaaleilla Austinissa vuonna 2006. Käytin videossa samaa kuparinväristä mekkoa, joka päätyi myös Poverinan USA-version kanteen. Taiteellisessa yhteistyössä ei voi koskaan tietää lopputulosta sillä siitä rakentuu aina jotain uutta; yhteenpuserrettuja visioita joita kehystää budjetit ja kommunikaatio taidemuotojen mutta myös ihmisten välillä. They Need You -videossa oli joitakin elementtejä, joita toivoin: tanssikoreografia ja kappaleen mukana rakentuva narratiivi. Mukana oli myös asioita, jotka saivat minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Olinko muuttumassa juuri sellaiseksi unelmaprinsessaksi, josta varoitin itseäni urani ensimmäisellä singlellä? Olinko myyjä vai myytiinkö minut?
Lopulta taiteellisten erimielisyyksien ja muistaakseni myös talousjuttujen vuoksi video hyllytettiin. Siitä jäi jäljelle hiipuva muisto. En nähnyt lopputulosta 19 vuoteen. Nyt kun katson videota näen nuoren taiteilijan ja mietin entä jos? Mitä jos olisinkin matkustanut Yhdysvaltoihin video musiikkini siivittäjänä? Entä jos olisin vaientanut epäilykseni ja päättymättömän etsikkouteni? Millainen olisi ollut tyttörukan vaihtoehtoinen tarina?”