THE WHITE STRIPES: Elephant

Sisaruksina esiintyvät, mutta eronneeksi aviopariksi paljastuneet Jack ja Meg White ovat Detroitin uuden rock'n'roll-hyökyaallon valovoimaisimmat tähdet. Jackin äänittämä, tuottama ja kokoama Sympathetic Sounds Of Detroit -albumi esitteli jo pari vuotta sitten kaupungin viileimmän garage rock -kerman ja mykisti kaikki katurockin kuolleeksi julistaneet juuttaat. Viimeisimpien huhujen mukaan molemmat The White Stripes -muusikot ovat löytäneet uudet armaat aivan oman yhtyeensä lähipiiristä. Jackin tuore sydänkäpy on The Von Bondies -kitaristi Marcie Bolen ja Meg kiehnää Soledad Brothers -soittaja Oliver Henryn kainalossa.

The White Stripesin neljäs albumi on äänitetty lontoolaisessa Toe Rag -studiossa, jonka äänitystarpeistoa ei ole päivitetty 40 vuoteen. Viime vuoden huhti-toukokuussa halvassa analogistudiossa vietetyt kaksi viikkoa saattavat osoittautua hyvin tuottoisiksi paitsi The White Stripesin maineen myös heidän pankkitiliensä suhteen. Kaksikon White Blood Cells -läpimurto (2001) on myynyt yli miljoona kopiota ja uutuudesta ounastellaan albumia, joka tuottaa äänityskulunsa takaisin useampikertaisina kuin mikään rocklevy tähän saakka.

Jack ja Meg White pukeutuvat punaiseen, valkoiseen ja mustaan. Myös heidän riehakkaassa rockissaan on hyvin tiukka etiketti: kitaran, rumpujen ja laulun lisäksi ainoa sallittu instrumentti on piano. Elephant-albumin myrskyävänä bluesrockina avaavan Seven Nation Armyn bassotaajuudetkin on soitettu kitaralla sävelkorkeutta laskevan pedaalin kautta.

Jack White on aivan pirunmoinen rock-kitaristi, mutta muuten The White Stripesin viehätys ei perustu minkäänlaiseen virtuositeettiin. Megin rumpalointi on äärimmäisen yksinkertaista eikä edes kovin vakaata, mutta se toimii erinomaisesti Jackin poikamaisen blues-ulvonnan ja kitaran repimisen taustalla. Onneksi The White Stripes tuntuu olevan hyvissä väleissä sekä ala- että yläkerran isäntien kanssa, sillä ilman jonkinlaista johdatusta ei näin intensiivisiin esityksiin voi kukaan yltyä. Jackin dramaattinen tulkinta Dusty Springfield -bravuuri I Just Don't Know What To Do With Myselfista tosin keikkuu itseparodian partaalla. Dead Leaves And The Dirty Ground -, Hotel Yorba – ja Fell In Love With A Girl -tykit sisältänyt White Blood Cells on levynä selvästi hitikkäämpi kuin raskaampi ja vapaamuotoisempi uutuus. Vaikka kaksikon soundi on yhtä alkeellinen kuin ennenkin, on parissa uudessa raidassa irtioton makua.

There's No Home For You Here leikeltyine lauluosuuksineen koettelee kasiraitastudion rajoja ja vie sähköisen bluesrockin niin lähelle Bohemian Rhapsodya kuin mahdollista. Jackin ja Megin Thee Headcoatees -solisti Holly Golightlyn kanssa laulama It's True That We Love One Other -hassuttelu puolestaan keinuu hykerryttävänä kantrikabareena: "Holly, give me some of your English lovin'/If I did that, Jack, I'd have one in the oven…" Kappaleen onnistunutta ottoa juhlitaan tietysti teekupillisella.

Levyn pysähdyttävimmät palat ovat vähäeleiset rakkauslaulut I Want To Be The Boy sekä You've Got Her In The Pocket. Niistä ensimmäinen on niin klassinen 70-luvun jenkkirockballadi kuin mihin The White Stripes ikinä pystyy. Big Starin herkimpien hengessä soivassa jälkimmäisessä kyyneleen puristamiseen riittävät pelkkä akustinen kitara ja herkkä laulu.