VERENPISARA: Aamunodottaja

Aamunodottajalla on hienot lähtökohdat, koska se ei syntynyt takaraivossa pakonomaisesti jyskyttävästä tarpeesta luoda uusia biisejä ennalta määritellyn aikataulun mukaisesti, vaan musiikki syntyi jo jonkin aikaa omaa elämäänsä eläneiden runojen ympärille. Ensin pelkkää pianoa ja sitten koko bändiä hyväksi käyttäen.

Verenpisara myötäilee suomalaista iskelmäperinnettä, jossa harvoin iloisista asioista kerrotaan. Surumielisiä melodioita tuetaan mehevästi soivilla rytmikitaroilla. Ilman niitä Aamunodottajalta häviäisi musiikillinen raskaus, mutta hartioita alaspäin puristava synkkyys tekisi tunnelmista edelleen painavia. Jos lavakulttuurista pudotetaan tango pois, mutta jätetään melankolia, kossu ja juhannuskoivujen tuoksu, ollaan aika lähellä Verenpisaran ihanneolosuhteita.

Tällaisen pelkällä maatiaisjärjellä varustetun toimittajan on välillä aika vaikea hahmottaa, mistä helvetistä levyllä lauletaan. On silti myönnettävä, että laulaja Rami Raskin sanat kuulostavat hyviltä ja yleensä se on tärkeämpää kuin jokaisen rivin täydellinen ymmärtäminen. Biisijärjestyksen laatija on ollut hereillä, sillä bändin parasta osaamista on ladattu heti kärkeen neljän kappaleen verran. Niiden luoma jännite kantaa pitkälle keskilevyn vaatimattomamman materiaalin sekaan ja lopussa otetaan taas kova nousu lähes kirkollisen surullisiin mittoihin kasvavan Syntymisen kanssa. Missään vaiheessa ei silti pääse eroon tunteesta, että Verenpisara pystyisi parempaankin.

Aamunodottaja sai alkunsa sanoittajan tarpeesta itsensä ilmaisuun. Hauraus ja pelko sielun haavoittumisesta kuuluvat levyllä koko ajan. Tunnistaisikohan Rauli Badding itsensä Raskissa, jos olisi häntä täällä seuraamassa?