Viidenteen albumiinsa ennättänyt Uniklubi paaluttaa itseään määrätietoisesti kohti suomirockin perustuksia. Kuusi vuotta ja viisi levyä, joista pari kultaisia. Ei paha, etenkään kun yhtye tuntuu paiskaavan arvostelijan kuin arvostelijan mukavuusalueensa reunamille kerta toisensa jälkeen. Ilman ennakko-odotuksia, mutta ennakkoluuloisesti, syöksyn pää täynnä hassunhauskoja metaforia sekä aasinsiltoja Uniklubin maailmaan.
Albumin avaus onnistuu herättämään mielenkiinnon ensitahdeillaan. Ikuinen avaa levyn yllättäen vahvasti Museen päin kumartamalla. Valitettavasti tekstien siirappinen kömpelyys, varsinkin biisin loppupuolen huima lainaus Shakespearelta, saa hytkymään sohvalla myötähäpeästä. Ei välity tuska ja keskittyminen herpaantuu pääasiasta.
Levyn ensimmäinen single Aikasi on nyt jatkaa musemaisilla linjoilla, Valvekooma rokkaa ja rullaa rennon rempseästi eteenpäin. Nimikkokipale Kultakalat hiljentää alun rokkivaihteen balladin puolelle. Balladi on myös viimeistään se vedenjakaja, joka vetää kansan syvät rivit kahtia. Jussi Selon laulusta ja maneereista joko pitää tai ei.
Ennen levyä julistetut lupaukset tulevasta rockalbumista Uniklubi lunastaa. Levy rokkaa tasaisesti raiteillaan eteenpäin. Mukavia riffejä ja sooloja voi bongailla sieltä täältä. Tasaisuus on teinimäisten päiväkirjalyriikoiden kanssa albumin ongelma. Useammankaan kuuntelun jälkeen levystä ei löydy tarttumapintaa. Kultakalat pysyy muistissa kuuntelun jälkeen kultakalojen muistin verran.
