Kun nuoret ihmiset päästetään julkaisemaan pitkäsoittolevyjä, ollaan aina kaltevalla pinnalla. Useasti tuloksena on tuskastuttava tunne siitä, kuinka tekele kuulostaa tekijöidensäkin korvissa muutaman vuoden kuluttua piinalliselta. Pintandwefallin esikoinen ei ole niitä levyjä. Päinvastoin, se on niitä levyjä, joissa nuoruuden intoilu kääntyy kuulijan voitoksi niissäkin kohdissa, joita bändi itse ehkä kuuntelee myöhemmin punastellen.
90-luvun indieräime, viime vuosien muodikas postpunk ja klassisempi autotallipop sekoittuvat iloiseksi remellykseksi, jossa on tarpeeksi sijaa myös musikaalisuudelle. Rocket Chicks, Somewhere I’d Be Worshipped, Argentina ja John The Seahorse ovat kaikki tarttuvia indiehittejä. Tusinan jokainen biisi ei osu maaliin yhtä tarkasti, mutta selkeitä hutejakaan ei levyllä ole.
Koko 29-minuuttisen keston ajan levyä kannattelee positiivinen pöhköys. Musiikillisia yhtymäkohtiakin löytyy, mutta etenkin henkisellä puolella liikutaan alkuaikojen Tigerbombsin tai japanilaisen 5,6,7,8’sin leikkikentällä. Soittimia piestään, mutta hymy korvissa.
Vaatii pohjalle sen, että jaksaa kuunnella taidolla, mutta kulmikkaasti kailottavia nuoria naisääniä.
