Sydämet nääntyvät ja piikkilanka on vittumaista, eiks je? Hauskaa, miten hämeenkyröläis-tamperelaisen Uniklubin kohdalla tapaamme naureskella sisällöltään hyvin samantyyppiselle lyriikalle, jollaista helsinkiläisen Ville Valon kirjoittamana katsomme vähintäänkin salaa ylöspäin.
No, onhan se suomi natiivisuomalaisen korvaan toki aina suomea. Koulupojan päiväkirja on erittäin vahvasti läsnä myös vuonna 2004 Näiden tähtien alle lipuneen pumpun kuudennella studioalbumilla, jonka otsake jatkaa tekijöidensä aidosti virtaviivaista levynnimien sarjaa (2005: Kehä, 2009: Syvään valoon, 2010: Kultakalat).
Tulennielijän selkeimpänä plussana on helppo nostaa esiin avaussinkku Laavaa, joka on kaikkea sitä, mistä fanitetussa (joskin miehistönvaihdoksiakin kokeneessa) Uniklubissa on aina ollut kyse: biisi on pakottoman suoraviivaista, kertsi edellä riipivää radiorockia sanan positiivisimmassa merkityksessä. Valitettavasti muista kipaleista turhan useat kalskahtavat miellyttävän tuttuna säilyneestä soundimaisemasta huolimatta sävellyksinä aihiomaisilta.
Silti: tunnepisteitä Jussi Selon ja kumppaneiden myssyyn mäjähtää jälleen lopulta juuri vilpittömyydestä, joka jaksaa kannatella etenkin nyt, kun playlistien Don Diboista haipeimmat lähinnä makaa muttei petaa.
