Walesläisen metallimonsterin seitsemäs albumi on nimetty yhtyeen mukaan, mikä lienee jonkinlainen ohjelmanjulistus. Bullet For My Valentine on nyt entistäkin enemmän kaksijakoinen: toisaalta raskaampi, nopeampi ja rankempi, toisaalta suureellisempi, stadioneille kasvanut.
Kitarat rouhivat alavireisempinä, tempot huitelevat toisinaan thrash- ja death metal -lukemissa ja solisti Matt Tuck ilmaisee itseään yhä useammin huutaen. Ilmeisesti kyseessä on uusien asetelmien haku ryhmältä, joka on enemmän tai vähemmän koko uransa ajan kipuillut kevytmetallileiman kanssa – ei riittävän rankkaa metallipäille, liian rankkaa junnuille.
Kun turboruuvi on tapissa, yhtye hukkaa hieman identiteettiään – on Bullet For My Valentine skeneuskottava tai ei, bändin vahvuus on aina ollut laulunkirjoittaminen. Kappaleensa ovat keskimääräistä muistettavampia ja melodiat tarttuvampia. Puolet albumista muistuttaa itse asiassa klassisen The Poison -esikoisalbuminsa (2005) materiaalia: puoliballadi My Reverie, metalcore-hymni Can’t Escape The Waves, futiskuoroilla suurennettu, hilpeästi nimetty Bastards ja eeppinen Rainbow Veins toimivat upeasti − kuin ennen vanhaan mutta paremmin.
