Thrashin suurnimien varjossa kunniakkaasti uurastanut Exodus on seitsemän vuoden mittaiseksi venyneen julkaisutauon jälkeenkin kipakassa iskussa. Ote on paikoitellen jopa niin äkäinen, että vähempikin rähinä riittäisi. Sedät eivät ainakaan ole vuosikymmenten saatossa pehmenneet, ja yhtäläisyydet vaikkapa Pleasures Of The Fleshiin (1987) ovat ilmeiset.
Yhtyeen satraapin Gary Holtin pesti Slayerissa tuntuu kaikuvan kiukkuisiksi tiukentuneissa otteissa. Intensiteetti ei onneksi ole kauttaaltaan hengästyttävää tikistystä. Astetta avoimemmin jyskivät kappaleet huohottavat raskaammin ja tuovat kokonaisuuteen tarpeellista dynamiikkaa. Lunatic Liar World lienee albumin taiteellinen huippukohta, The Years Of Death And Dying puolestaan sen jytkyin esitys.
Vaikka ikonisella gremlins-äänellään yhä raisusti kärisevä Steve Souza niin väittääkin, ei Persona Non Grata sentään yhtyeen paras albumi ole. Tiukka ja energinen se kyllä on, mutta niin ovat kaikki aiemmatkin. Exoduksessa ovat aina viehättäneet jykevät riffit, matalaotsainen tarttuvuus ja jyskävä groove yhdistettynä rivakkaan D-beat-humppaan, ja kaikkea tätä on tarjolla nytkin – kuten aina ennenkin.
