Syksyn runoilijoiden kahdeksannella studioalbumilla yhtyeen tyyli on pysynyt tunnistettavana, mutta mukana on tällä kertaa hauskoja konemusiikkiviboja sekä ysäriltä varastettuja synasoundeja. Laiskankorskea singlelohkaisu False Kings osoittautuu oikeastaan yhdeksi pitkäsoiton heikoimmista, eikä sekään hassumpi ole – mikä kertoo jo paljon albumin sisällöstä.
Yleistunnelman leikkisyys kulminoituu parhaiten My Dark Disquietin sähäkästi edestakaisin pyrähtelevän siksak-kertosäkeeseen ja lauluäänen päälle vedettyyn autotunemaiseen efektiin. Kun mukaan lisätään vielä Fool’s Paradisen kertosäkeen aiheuttama tahaton mielleyhtymä Within Temptationin Fasteriin ja reippaamman poljennon tasapainottajaksi mukaan ripotellut slovarit, on kasassa varsin monipuolinen ja kiinnostava kattaus.
Oikeastaan ainoa asia, mikä albumilla jää harmittamaan, on se, että Marko Saareston laulu kuulostaa kappaleesta toiseen aika muuttumattomalta, vaikka mies on livenä osoittanut hallitsevansa varsin laajan äänialan.
Revittelyä ja jotain pientä sievää musiikki vielä kaipaa, vaikka muuntautumiskykyisempi tämä on kuin yhtyeen edellinen albumi Clearview (2016).
