Ennen metsää ei nähnyt puilta. Nyt sitä ei näe merkityksiltä. Näiltä osin Metsäheikin paineeton debyytti kuljettaa postmodernin luontosuhteen ytimeen: jonnekin uushenkisyyden, ekosofian ja Instagramin järvenrantakuvaston leikkauspisteeseen.
Onneksi lähtökohdat ja lopputulos osuvat yksiin. Ville Linnan, Mikko Siltasen ja Arwi Lindin velttoranteinen folk soi yksinkertaisena, alkukantaisenakin, temmaten maiseman osaksi maanläheistä tunnelmaansa. Parhaimmillaan levy kuulostaa siltä kuin joutilas mökkiviikonloppu olisi itse kirjoittanut itsensä raukeiksi havainnoiksi, puoliväliin pysähtyneiksi tuntemuksiksi ja lonkalta lennähtäneiksi säveliksi.
Sammakkosaunan sisustus huokuu 1970-lukua. Metsäheikin olemuksessa vuorottelevat niin Pekka Strengin luonnontaju, Dave Lindholmin ajatuksenvirta kuin Hectorin melodiaherkkyyskin. Mutta samalla levy on korostuneesti tätä aikaa. Musiikin tarkkapiirteisyys kertoo yhtyeen tuntevan seurailemansa traditiot ja niiden nykyiset kulttuuriset yhteydet niin tarkoin, että leikki ja kunnioitus sekoittuvat saumatta toisiinsa.
Hetkellisyyttään alleviivaavassa ilmaisussa häivähtää toisinaan keskentekoisuuden tuntu. Mutta oikeassa mielentilassa nautittuna levy ujuttautuu syvälle kokemusmuistiin. Olivatpa rivit kuinka heppoisia hyvänsä, niiden välistä tupruaa ehta koivunhalkosavu.
