Enää ei tarvitse miettiä, onko Myrkur blackia vai folkia. Se sanotaan suoraan uuden albuminsa otsikossa ja pulinat pois. Aivan tavattomia etno- ja kansanmusiikkivaikutteet eivät metallissa tietenkään ole, mutta edelleen harvassa ovat orkesterit, jotka ovat astuneet kokonaan laatikon ulkopuolelle. Toisaalta maailmanmusiikki on kiinnostanut ainakin jossain määrin metalliväkeä, ja nousihan Dead Can Dance jo 80-luvun lopulla suosioon metallifanienkin piirissä.
Folkesange on paalutettu tiukasti pohjoismaalaiseen maaperään. Perinteet ovat kunniassaan, mutta Myrkurin sielu Amalie Bruun käsittelee musiikkia avarakatseisemmin katsomatta silti liikaa reunojen yli. Musiikki huokuu mystiikkaa ja kokonaisuutena levy on rauhoittava, syvälle tunkeva elämys. Silti Bruun tuntuu edelleen olevan matkalla kohti päämääräänsä, joka Folkesangella on jo alkanut kiteytyä hyvää vauhtia.
Levyn tavattoman herkkä ja genressään eksentrinen päätösraita Vinter osoittaa, että Amalie Bruun ei todellakaan ole näyttänyt vielä kaikkia korttejaan. Näin ollen Myrkurin seuraavaa levyä on lupa alkaa odottaa jo nyt. Vaikka henkeä pidätellen.
