Manic Street Preachersin jykevimmät musiikilliset julkilausumat ajoittuvat 1990-luvulle. Silti vasta myöhemmät vuosikymmenet ovat havainnollistaneet yhtyeen liikkumasäteen laajuuden. Uutta kohti tähtäävä kunnianhimo ja yhä painavammaksi käyvä menneisyys ovat solmiutuneet levy levyltä tiiviimmäksi vyyhdiksi, jonka ääriviivoista on hiljalleen hahmottunut omaelämäkerrallinen kokonaiskuva.
Yhtyeen viimeisimmät pitkäsoitot, Rewind The Film (2013) ja Futurology (2014), olivat kuitenkin vähällä lyödä kerronnalle pisteen. Orkesteri pureutui niillä niin syvälle henkilökohtaisten muistojen ja lähihistorian makrotason leikkauspisteeseen, että sen oli pakko pysähtyä haukkaamaan henkeä. Luomisinto löytyi vasta, kun kolmikko päätti tehdä jotakin päinvastaista kuin edellisillä kierroksilla – ja kuitenkin naittaa noiden albumien tarkasteluperspektiivit yhteen. Restistance Is Futilen ohjenuoraksi valikoitui itsepintainen melodiakeskeisyys, nuoruuden musiikkimausta muistuttava suoraviivaisuus sekä mietteliäisyydessäänkin toiveikas perusvire.
Ensi kuulemalla uutukainen räjähtää silmille. Jäntevät riffit johdattelevat kohti pakahduttavia kertosäkeitä, koskettimet halkovat taivaiden lakia, ja symmetriset rumpufillit vyöryvät kuin tuomiopäivää ennustaen. Hiljalleen jytinän seasta paljastuvat kuitenkin myös hienoviritteisemmät sävyt, sävellystyön agitoiva pedanttius sekä yhtyeen kroonistunut halu asemoida itsensä uudestaan suhteessa historiaansa. Orkesteri lainailee huoletta elementtejä neljältä ensimmäiseltä levyltään, mutta jalostaa poiminnat kiinnostavan dialogisiksi. Liverpool Revisitedin tyyni kaupunkikuva tai Hold Me Like A Heavenin hyväksynnänjano ovat kaukana parikymppisen korskeudella huudelluista pankkien nimistä, mutta elettyyn elämään peilautuvina tuokioina laulut ovat huikean todistusvoimaisia.
Ensi kuulemalla uutukainen räjähtää silmille. Hiljalleen jytinän seasta paljastuvat kuitenkin myös hienoviritteisemmät sävyt.
Levy katsoo toki myös tämän päivän poliittisten ja kulttuuristen virtausten läpi. Sirpaleinen ajankuva julistetaan sekä rikkinäisiksi algoritmeiksi (Broken Algorithms) että – hieman latteammin – ihmiskohtaloiden ontoksi summaksi (People Give In). Toisaalla James Dean Bradfield sanoutuu irti nykyisestä Labourista (Distant Colors). Tärkeimmät löytönsä orkesteri tekee kuitenkin yksilötasolle laskeutuessaan. Nicky Wire ruotii intohimon, yksityisyyden, julkisuuden ja unohduksen välisiä kohtalonyhteyksiä muun muassa Vivian Maierin (Vivian), Yves Kleinin (International Blue) ja Dylan ja Caitlin Thomasin (Dylan & Caitlin) henkilökuvien kautta, ja referenssien loppuessa hän asettuu peilin eteen itse. Levyn päättävällä The Left Behindilla Wire havahtuu idealisminsa paradoksaaliseen konservatiivisuuteen niin suorapuheisesti, että kuulija tuntee itsensä valamieheksi.
Orkesteri lainailee huoletta elementtejä neljältä ensimmäiseltä levyltään, mutta jalostaa poiminnat kiinnostavan dialogisiksi.
Vaikka Manic Street Preachers varoo antamasta yksiselitteisiä ohjeita, kietoutuvat musiikin estottomuus ja sanoitusten suhteellisuudentaju johdonmukaiseksi sanomaksi. Väittäessään vastarintaa turhaksi yhtye ei ole uhraamassa periaatteitaan tai antautumassa illuusiottomuudelle. Pikemminkin kolmikko rohkaisee hyvästelemään identiteetit, joiden ohjelmallisuudet rajoittavat minuutta; vapautumaan, heittäytymään, tarttumaan omiin mielihaluihin vauhdilla katoavassa ajassa. Nöyrtymäänkin.
Viesti on tietenkin keski-ikäinen ja hyvinvoinnin kyllästämä, kaukana siitä mitä yhtye joskus julisti. Mutta juuri siksi se kuulostaa poikkeuksellisen rehelliseltä.
