Kun Bill Callahan mörisee syvällä baritonilla omintakeisia folk-laulelmiaan, mieleen hiipii jostain syystä kuva näyttelijä Harry Dean Stantonista. Callahan ja Stanton ovat molemmat kulttisankarin prototyyppejä, edesmennyt näyttelijäsuuruus toki merkitykseltään aivan eri luokkaa kuin nykyamericanan luottoeksentrikko.
Molemmat tasapainoilevat juurevuuden ja outoutta henkivän ulkopuolisuuden välillä. Kuvitelkaa taidepaukkulänkkäri, joka on kuvattu filmiyhtiön toiveiden vastaisesti mustavalkoisena. Karismaattisina sivuhenkilöinä näemme kaksi vaiteliasta hyypiötä – nimeltään Bill ja Harry. He nojailevat sheriffin toimiston ulkoseinään, tarkkailevat olemattomia tapahtumia ja aika ajoin lausuvat rauhallisella äänellä jotain aforistista ja hämärää. Yleisöstä suurin osa on ikävystyneesti ulalla, mutta pieni joukko on aivan haltioissaan: neroutta!
Bill Callahan on 1990-luvun suhisevista Smog-äänityksistä asti hionut itsestään vakuuttavan laululyyrikon, jonka erityisalaa on yllättävän esiin tonkiminen tavallisesta. Kiehtovinta Bill Callahanin tyylissä on kielellinen kirkkaus: jokaisella selvästi artikuloidulla sanalla on paikkansa, kuin runossa. Askeettiseen kehikkoon sijoitetut nyrjähtäneet country-balladit ovatkin täysin Callahanin kertojaäänen varassa. Itsetarkoituksellisesti vinksalleen näppäillyissä kappaleissa ei olisi mitään ilman häntä.
