Jos johonkin voi luottaa, niin Lyijykomppaniaan, joka tarpoo raskain ja päättäväisin askelin, ehkä uppiniskaisestikin eteenpäin samaa polkua, jota se on kulkenut pian 40 vuoden ajan. Jynkytyksen mestarit tarjoavat vain ja ainoastaan sitä, minkä parhaiten osaavat ja mitä kuulija odottaakin. Yhtye kuuluu kuitenkin siihen mystiseen ryhmään, jolle muuttumattomuus ja kärjistetysti saman biisin toistaminen on vahvuus eikä moitittava asia. Asiaan vaikuttavat toki asema pioneerina sekä se, että se toistettava biisi toimii. Ja kyllä sitä vaihteluakin löytyy riittävästi niiden tiukkojen raamien sisällä, jotka bändi on itselleen luonut.
Rumpali Moilasen tekstit kommentoivat nasevasti ja toteavasti ympäröivää maailmaa ja karua arkea ilman ylimääräisiä korulauseita sarkasmia ja mustaa huumoriakaan unohtamatta. Tähän kun yhdistää basisti Lindströmin konstailemattomat ja iskevät sävellykset, osuu yhtye suoraan johonkin alkukantaiseen ytimeen, jota suomalaisuudeksikin voisi kutsua.
Tarpeettomia ikävyyksiä on kokonaisuutena vahva ja linjakas, mutta biisitärpeiksi voisi nostaa vaikkapa Kuoleman eskadroonan, Tuhlaajapojan, Mummot naftaliiniin sekä Niksejä hevosen kengitykseen -instrumentaalin.
