Perdida on espanjan kielen sana menetykselle tai katoamiselle. Kahdenkin laulajan ennenaikaisen kuoleman kokeneelle Stone Temple Pilotsille menetys on tuttu aihe, mutta jollain tavalla kadoksissa tuntuu bändi itsekin olevan. Tietään etsiessään entinen grungeyhtye on päätynyt äänittämään levyllisen 70-luvun alun kalifornialaista pop rockia. Biisit ovat kyllä tähän mennessä popeinta Stone Temple Pilotsia, mutta huiluineen ja jousineen ne ovat enemmän Harry Nilssonia kuin Ed Sheerania.
Tuskin Perdidaa tullaan radiossa kuulemaan, mutta se ei tarkoita etteikö se olisi hyvä levy. Mukavuusalueen ulkopuolelle astumisen sivutuotteena mukaan on mahtunut epäonnistuneitakin kokeiluja (Perdida, Miles Away, Sunburst), mutta parhaimmillaan, kuten singlebiisi Fare Thee Wellilla crazyhorsemaisine melodioineen Stone Temple Pilots kuulostaa paremmalta kuin pitkään aikaan.
Stone Temple Pilotsilla (2018) uutta laulajaa Jeff Guttia haukuttiin persoonattomaksi Scott Weiland -kopioksi. Jos edellisen levyn tylsyys ei mielestäni Guttin piikkiin mennytkään, sopii hänen äänensä paremmin Perdidan akustispainotteiseen easy listeningiin. Kappalemateriaalissa olisi vielä toivomisen varaa, mutta suunta on hyvä.