Herpaannun. Taas. Olen päättänyt viimeinkin kuunnella Deerhoofin uutukaisen syventyneesti läpi, mutta liika on liikaa. Soinnittomien hokemien, ristikkäisiin suuntiin kulkevien soitinnosten ja kärsimättömien rytmien vuolaus ylittää keskittymiskyvyn siitäkin huolimatta, että musiikki kiipeää tämän tästä auliisti syliin.
Käännökset ja ryöpyt eivät toki yllätä. Vaikka Deerhoof uhoaa jälleen uusiutuneensa, vuorottelevat massiiviset melodiat ja niitä nuolevat akanvirrat niin tunnusomaisesti, että sovitukset tuntuvat luovimmillaankin oletusarvoisilta. Korkeintaan viitekehys vihjaa yhtyeen keksineen jotakin uutta. Musiikin vastinpariksi on rakennettu dystooppinen tarina romahtaneesta sivilisaatiosta, jossa enää nuoret jaksavat uskoa elämään ja itseilmaisuun.
Levyn tasot kohtaavat toisensa kursorisesti. Parhaimmillaan lauluista välittyy kauneudenkaipuun ja inhorealismin pureva yhteisvaikutus, mutta yhtä usein kokemuksellinen anti jää ohueksi. Aina kun esillepano tyytyy kommunikoimaan vain yhtyeen oman estetiikan kanssa, loitontuvat sanoitusten perspektiivit teoreettisiksi. Tulevaisuuden taiteilijat ovat sittenkin lähinnä vanhenevien ihmisten unikuvia.
Rakennelmansa päätössävelet Deerhoof lainaa Johann Sebastian Bachilta. Sattumaa tai ei, vasta niiden soidessa taide tuntuu pelastavan maailman.
