Edesmenneen Hellacoptersin pomo Nicke Andersson on taas kasannut uuden bändin. Siinä näkyy ruotsalaisen laulaja-kitaristin tyypillinen kädenjälki hyvässä ja pahassa. Nickellä on taipumus perustaa bändi tarkkaan rajatulle tyylille ja sitten hioa samaa sarkaa pakkaa sekoittamatta.
Imperial State Electricin tulevaisuudesta ei voi vielä sanoa mitään varmaa, mutta melko tarkkaan rajattu ja liiankin virtaviivaisesti yllätyksetön paketti tämä on, jollei yllätykseksi laske musan teinijytämäisyyttä mieheltä, jonka teini-ikä on jo aika kaukana takana. Pääosin viritys on 1970-luvun alkupuoliskolta. Edukseen erottuu I’ll Let You Down 1960-lukuisella beat-haikeudellaan. Hiukan byrdsähtävä lauluharmonia ja sointukulku kohottavat Lee Annin levyn parhaimmistoon, jonne myös Diseased Pieces Of My Heart nousee 1960-lukuisella psych-tatsillaan.
Yleissoundi hengittää ja rokkaa miellyttävän luonnollisesti. Bassolinjojen nykyään harvinainen jäntevä melodisuus puhuttelee siinä missä jytäraitojen oppikirjamainen purkkaote ärsyttää. Jotkut laulut voisivat olla Hellacoptersia eikä Andersson ole saanut tällekään levylle väsättyä yhtään hidasta biisiä.
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.
Useampaa bändiä pyörittävä Nicke Andersson vastasi kännykkäänsä kotoaan Tukholmasta ja selvitti Imperial State Electric -yhtyeensä ja sen debyyttialbumin taustoja.
Montako aktiivista bändiä sinulla nyt on?
– Imperial State Electric on nyt ykkössijalla. Metallibändini Death Breath tekee albumia. Soulbändini The Solution on toistaiseksi jäissä. Olen hyvin tyytyväinen siihen, mutta 14-henkisen bändin, jonka laulaja asuu USAssa, pyörittäminen, siis vaikka treenien järjestäminen, on painajaista.
Oliko Imperial State Electric jo mielessäsi Hellacoptersin lopahtaessa?
– Ei. En oikeastaan vieläkään tiedä tarkkaan, mitä siitä tulee. Se on kivaa.
– Soitan levyn kahdeksalla biisillä kaikki soittimet. Teemme nyt keikkoja porukalla, joka soittaa lopuilla neljällä. Väki voi vielä vaihtua. Jos löydän hyvän laulajan,
saatan jättää laulamisen hänelle. Haluan tässä bändissä panostusta muiltakin, mutta minä olen pomo. Se ei ole demokratia.
Yhtyeen luonteen avoimuus yllättää sikäli, että tyyli tuntuu olevan selvästi rajattu 1970-luvun alkupuolelle ja yllättävän teinijytämäiseksi, vaikka olet jo…
– …37-vuotias.
– Pidän siitä kamasta ja tarkoitus onkin tehdä hyvää musaa nuorille, jotka nykyään kuuntelevat kaameaa paskaa. Karu totuus on kuitenkin, että useimmat meistä tykkäävät tuntuvat olevan minun ikäisiäni.
– Retroa Imperial State Electric ei silti ole. Vihaan sitä, että 1980-lukuinen musa on muka coolia, mutta jos ammennat 1970-luvulta tai kauempaa, niin ”teet retroa”. Se on tosi typerää ajattelua.
Millaisen aikajanan musaa itse kuuntelet?
– Valtavan. Kuuntelen kaikkea niin pitkältä kuin levyjä on tehty. Diggaan esimerkiksi Blind Willie McTelliä ja Robert Johnsonia. Noiden vanhojen bluesmiesten tekemisille kaikki rock on rakennettu. Se pitää ymmärtää. Samoin se, ettei voi tulla hyväksi lauluntekijäksi, jollei kuuntele paljon kaikenlaista musaa.
Ketkä ovat Imperial State Electricin päävaikuttajat?
– En voi sanoa, koska niitä on niin paljon. Covereita me soitetaan muun muassa Chuck Berryltä ja Beatlesilta, vaikkei niiden musaan saisi koskea. Pidän etenkin
kaudesta Helpistä Revolveriin. Sgt. Pepper on pahasti yliarvostettu.
– Diggaan metallia vain niin pitkälle kuin kuulen siinä vielä Chuck Berryn. Kiss tietysti kuuluu tässäkin, koska se oli mulle kaiken alku.
Teksti: Jussi Niemi
