Näin Def Leppardin kuvan lehdessä alkuvuodesta 1983, juuri ennen Pyromanian ilmestymistä. Joe Elliottilla oli päällään Union Jack -paita ja bändi näytti nuoren pojan silmin helvetin makealta. Kuukauden sisään hyllystä löytyivät High ’N’ Dry (1981) ja Pyromania, ja olivathan ne huimia levyjä! Alkuinnostuksen siivittämänä olen sietänyt bändin epätasaisen katalogin huditkin.
Ei liene yllätys, että megamenestykset Pyromania ja Hysteria (1987) määrittävät myös Leppardin yhdeksättä uutta musiikkia sisältävää levyä, vaikkakin enemmän sävyinä kuin suorempina lainauksia. Pientä uudistumista on havaittavissa, sillä kitarasoundi on rockimman kuuloinen, tarkoituksella rehvakkaampi ja huolettomampi. Aivan kuin Def Leppard pyrkisi hienovaraisesti eroon pilkunviilaajan maineestaan.
Yhdentoista biisin rypäs on myös yllättävän vaihteleva: rock’n’roll-numerosta hypätään glamrockiin, sieltä akustiseen balladiin ja tietenkin Leppardille ominaiseen tarttuvaan hardrockiin. Bändi tuntuu olevan cover-levy Yeah!:in (2006) jäljiltä pirteämpi myös oman materiaalinsa suhteen.
Def Leppard juksasi minua taas: olen kuunnellut tätä levyä paljon enemmän kuin aluksi kuvittelinkaan. Hiton Elliott, minkä teit lippupaitoinesi 25 vuotta sitten!
