Death Angelin muutaman vuoden takainen paluu sai osakseen ristiriitaisen vastaanoton. Aikoinaan yhtyeen pyrkimykset jäivät pahasti kesken, mutta toisaalta suosiosta ei ainakaan pitkässä juoksussa voida puhua muuna kuin marginaalisena. Paluulevy The Art Of Dying (2004) oli nostalginen mutta hieman sekava kokonaisuus, jossa erot huonoimpien ja parhaimpien kappaleiden välillä olivat suuret. Tasaisuus onkin olennaisin parannus, joka Killing Seasonista välittyy. Death Angel tuntuu nyt jatkavan siitä, mihin aikoinaan jäi.
Nostalgisuus on selvästi Death Angelin suurin vahvuus. Yhtye kuulostaa siltä kuin 80-luvusta ei koskaan päästäisi eroon ja levyn soundimaailma on laadittu sen mukaisesti, jokaista pientä yksityiskohtaa myöten. Riffit ovat rapeudeltaan ja rytmiltään täyttä undergroundia, mutta tällä kertaa hyvässä hengessä, sillä niiden tahdissa kelpaa riehua. Mark Oseguedan lauluäänikin istuu täydellisesti tällaiseen musiikkiin, sillä likaisuus ja tulkinta kulkevat levyllä käsi kädessä.
Death Angel on taas saanut kiinni jutun juonesta ja esittää ehkä uransa parhaimpia sävellyksiä. Yhtyeen soundi muistuttaa ajasta, jolloin genrerajoja ei vielä edes tunnettu.
