Kymmenessä vuodessa neljä studioalbumia julkaisseen Dark Funeralin tyylillinen kapeikko ei ole koskaan muodostunut ongelmaksi. Verkkaisen julkaisutahdin vuoksi ylitarjonta ei ole päässyt rapistamaan kaoottista black metalia. Pieni toisto ei ole ollut pahaksi, sillä bändi lataa levyilleen hurjaa rähinää ja ylenpalttisen voiman tunne kukistaa jupinat tutuista ratkaisuista.
Lähin nimittäjä uutuudelle on edellinen studiotyö, yksi vuoden 2001 parhaista albumeista, pirullisen tarttuva Diabolis Interium. Tunnusmerkkeinä säilyvät murjoen soitetut aaltoilevat kitaramelodiat, Emperor Magus Caligulan epäinhimillinen rääky ja rienaavat biisien aiheet.
Uutta väriä on saatu studiota ja tuottajatiimiä vaihtamalla: Abyssin ja Tägtgrenin sijaan ruoskijoina käytettiin Uppsalan Dug Outin Bergstrandia ja Örnkloota. Matte Modinin rumpusoundi on nyt niin hallitseva, ettei aina osaa sanoa tuoko se albumille lisäarvoa vai viekö vain tilaa muilta instrumenteilta. Jälki on hirmuista joka tapauksessa.
Etelä-Amerikassa kovaan suosioon noussut Dark Funeral kuuluu black metalin tummimman kastin johtoryhmään. Tässä taantuvassa genressä tarvitaan juuri Attera Totus Sanctusin kaltaisia oikeasti pahaenteisiä ja raatelevia julkaisuja.
