Soolouransa alusta asti Bryan Ferry on tukeutunut perinteisiin arvoihin. Niin myös juhlallisesti nimetyllä Olympialla, joka on 65-vuotiaan herrasmiehen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä albumi yli kahdeksaan vuoteen. Tosin uutuus on tässä tapauksessa varsin suhteellista – kappaleista kolmea työstettiin jo Dave Stewartin 1990-luvun puolivälissä johtamissa sessioissa.
Konservatiivinen keikari on arvokas ääni ylellisen popin menneisyydestä. Hän on löytänyt tyylinsä ja pitää siitä kiinni. Olympian lukuisat nimivieraat panivat toivomaan jotain rohkeaa, mutta heidän panoksensa hukkuu ylettömän puleerauksen ja kymmenien äänikerrosten alle. Kun studiossa käyvät Brian Eno, David Gilmour, Jonny Greenwood, Phil Manzanera ja Nile Rodgers, soisi heidän soundinsa kuuluvan selvästi.
Albumilla on vinyyliajan tapaan kymmenen kappaletta. Niistä parhaiten onnistuvat balladit, jotka vetreä eläkeläinen tulkitsee vakuuttavasti. Diskobiisit maistuvat tarpeettomilta ja rock-kitaroiden ei anneta rokata.
Bryan Ferry on ennen kaikkea laulaja, ehkä jopa parhaimmillaan muiden tekemien laulujen tulkkina. Kerrassaan valtavassa versiossa Tim Buckleyn Song To The Sirenista on kummaa lumoa, vastustamatonta inhimillistä herkkyyttä. Omista kappaleista uljaimmin soi yhtä lailla suurieleinen Reason Or Rhyme.
