Virgin Steelen pitkä taival on tehnyt polveilevaa liikettä ääripäästä toiseen. Manowarin kilpaveljiksikin aikoinaan rankattu yhtye on viime vuosina tarponut niin jonkinasteisen rockoopperan kuin power metalin parissa, ja tällä linjalla yhtye jatkaa edelleen.
The Passion Of Dionysus operoi kepeällä poljennolla. Itse sävellykset ovat vakuuttavia heviraitoja. Kappaleissa on paljon kasarivivahteita ja yhtye poimii rusinoita myös 70-luvun rockin sekä vähän progenkin pullista, ja melodisuus näyttelee keskeistä roolia kappaleissa. Piano hallitsee vahvasti äänimaisemaa, ja vaikka kitarariffeistä löytyy purevuutta, kuusikielisen rooli on pääasiassa pysytellä taka-alalla. Myös rummut ja basso vaikuttavat jokseenkin elottomilta ja turhan tarkoilta. Ihan kuin tietokoneella korjailu olisi mennyt liiallisuuksiin. Tuotanto vaikuttaa perin ohuelta. Plussaa on se, että instrumentit on helppo erotella toisistaan ja David DeFeisin laulu kuuluu takuuvarmasti. Miinuksena ei voi välttää eräänlaista onttouden tunnetta. Taustalla käytetyt synakuorot kuulostavat kovin amatöörimaisilta.
The Passion Of Dionysus voisi olla hieno levy. Kappaleiden puolesta siihen olisi täydet edellytykset, mutta bändi tarvitsisi tuottajan, joka puuttuisi sovituksiin sekä tekisi yhtyeen soundista nykymaailman vaatimusten mukaisesti suuren ja mahtavan. Sen ei luulisi olevan liikaa pyydetty.
