Manic Street Preachersin 1990-luvun kultavuosista alkaa olla jo aikaa. Viimeiset 20 vuotta bändi on julkaissut musiikkia tasaiseen tahtiin, mutta tulokset ovat vaihdelleet Journal for Plague Loversin (2009) vähän epäonnisista kokeiluista todella huonoihin levyihin. Ihan Rewind the Filmin (2013) kaltaisesta pohjakosketuksesta Critical Thinkingissä ei ole kyse, mutta melkein. Holy Bibleen (1994) tai edes Lifebloodiin (2004) sitä ei kannata verrata.
Critical Thinking alkaa melko lupaavasti influensserikulttuuria ja muuta nykyajan sielutonta ja aivotonta menoa kritisoivalla nimibiisillä. Mutta siihen loppuu sitten kriittinen – tai minkäänlainen – ajattelu, ja loppulevy mennään täysin autopilotilla.
Esimerkiksi bändin vanhoja sointukulkuja kierrättävä Decline & Fall sopisi saumattomasti mille tahansa Manics-levylle sitten Send Away the Tigersin (2007). Ei Critical Thinkingiä varsinaisesti huonoksi levyksi voi väittää. Kyllä Manic Street Preachers osaa edelleen kirjoittaa toimivia rockbiisejä. Tylsä ja tarpeeton se silti eittämättä on.
Kenelle tahansa, jolle Manics on joskus merkinnyt jotain, täysin särmätön ja mielikuvitukseton levy käy todella turhauttavaksi.
