Kahden vuoden takainen How Is It that I Should Look at the Stars verhosi Tamara Lindemanin sävellykset niukkoihin kamarisovituksiin. Levy oli tyylikäs ja sisäistynyt, mutta sittenkin vain sivuhyppy. Humanhoodilla The Weather Station palaa linjakkaaseen yhtyesointiin; siihen jolla se on saavuttanut suurimman menestyksensä.
Teos kertoo horjuvasta sisäisestä maailmasta mutta uskaltaa myös kosiskella. Etenkin avauspuoliskolla Lindeman hyödyntää esimerkiksi Kate Bushin ja The Blue Nilen vetovoimatekijöitä, jotka osaava tuotantokieli liittää taidefolkin ajankohtaisiin standardeihin. Yläpilviin levy ei kuitenkaan kurkota. Niin korkeita kuin vaikkapa Neon Signsin ja Window’n holvit ovatkin, Lindemanin horrosmainen mietiskely pitää mittakaavan pienenä. Yhtye tutkii mieluummin hetkiä kuin avaruuksia.
Kaikkiaan Humanhood on taitava luomus, joka perustuu muutaman tehokkaan sävelkulun ohella improvisaatioon ja vuorovaikutukseen – jopa siinä määrin, että soiton tyyni tasapainoisuus ajaa kaiken muun edelle. Lähestymistapa antaa levyn otsikolle helläpiirteisen kehyksen, mutta jää myös kiinni konseptuaalisuuteensa.
The Weather Stationin äänimaailmoihin rakastuneet löytävät albumilta paljon aistittavaa. Yksitotiseksi pelkistyvä tunneilmaisu sulaa kuitenkin raskaasti.
