Tiikerin runsas vuosi sitten ilmestynyt ensi-ep taitaa olla nopeiten loppuunmyyty punklevy vuosikausiin. Eikä ihmekään, sillä suomalaista punkhistoriaa valistanut bändi oli sisäistänyt sekä sympaattisen asenteen että kirjoittanut aiheesta muotovalioita biisejä.
Nyt vuorossa on lp:llinen samaa iloluontoista kikkailua. Kikkailua siinä mielessä, että bändi tekee musiikkinsa niin itsetietoisesti, että se vie kritiikin aseet käsistä jo pelkkää sanoitusliitettä tutkailemalla. Onko 12 punkista kertovaa kappaletta liikaa? Onko kyseessä suuri punk rock -puijaus? Liiallista pohdiskelua!
Tiikeri valloittaa kuulijan, halusi asiaa tarkastella sitten miltä kantilta tahansa. Näissä lauluissa on tavoitettu se mystinen punk, josta jo useampi sukupolvi on löytänyt tapansa tehdä musiikkia. Mutta Tiikeri istuttaa voimanlähteenä olleen tekemisen vapauden suomipunkin historiaan kirjoittamalla viimeistä piirtoa myöten olevia pastisseja punkin ja uuden aallon rajapinnasta.
Tai eivät ne ole oikeastaan pastisseja, sillä nyt ei väkisin palata menneeseen. Tiikerin laulut edustavat sitä alkuperäistä tekemisen iloa ja korostavat omaa ajattelua. Ne ovat tiivistettyjä ja nokkelia fragmentteja siitä maailmankuvasta, josta punk syntyi ja josta punkin aluskasvillisuudessa vielä on merkkejä.
Joukosta erottuvat Kollaa Kestäälle kunnioittavasti nyökkäävät Elämäni valo ja Punkkari suruissaan sekä kipakasti maaliinsa osuva Atria ja HK (ei oo ok).