Teutonihevin veteraanibändi Primal Fear on ainakin enimmäkseen selättänyt toisen päämoottorinsa Mat Sinnerin terveyshuolet ja ilmoittaa palanneensa vahvempana kuin koskaan.
Levynteolla on ilmeisesti ollut Sinneriin tervehdyttävä vaikutus, ja se on hienoa, mutta mainostettu vahvuus ei kuulu itse musiikissa, sillä yhtyeen kolmastoista albumi Code Red on sitä samaa Judas Priestin ja Acceptin tosihevin potut ja muusi -mallin kierrätystä, jota yhtyeen koko tuotanto on tähänkin saakka ollut. Rumpuja lyödään ja poljetaan sekä lujaa että nopeasti. Tuplakitarariffit ovat ryhdikkään jykeviä ja soolot liukkaita. Basso jyrää kuten asiaan kuuluu eikä Ralf Scheepersin tenoriin pure aikakaan.
Biiseissä on maltillisesti koukuttavat, joskin aikaisemmiltakin levyiltä tuiki tutut melodiakulkunsa ja aikamiesten nykyajan kyydistä jääneet asenteensa, muttei mitään mielenkiintoista tai yhtyeen sointia avartavaa. Kaikessa raudanlujassa ammattitaitoisuudessaankin Primal Fear edustaa sitä luupäisyyteen asti uppiniskaisten vanhan koulun heviseppien kaartia, joilla on oma kiveen hakattu äänensä ja vankka konservatiivinen kannattajakuntansa. Eikä siinä mitään vikaa ole, tahdon vain heviltäni jotain enemmän.
