Dark Sarahin elokuvametalliksi kutsuttu tyylisuunta menee sen verran päällekkäin sinfonia- ja power metalin kanssa, ettei elokuvallisuutta voi liittää bändiin oikeastaan muuten kuin yhtyeen levyjen teemallisuuksien kautta. Laulaja Heidi Parviainen opetteli tyylisuunnan perusteet Amberian Dawnin riveissä, ja hänestä kuoriutui jo vuosia sitten huikea tulkitsija.
Yhtyeen tuorein kiekko kulkee turvallista jatkumoa, eli melodioita ja mahtipontisuutta piisaa. Levyn äänimaisema on suuri ja mahtava, kuten kappaleet edellyttävät. Dark Sarah ei aluksi vaikuta tyylillisesti erityisen ainutlaatuiselta, vaikka kappalemateriaali osoittautuu kohtuullisen monipuoliseksi.
Albumi ei ole kuitenkaan täysin ongelmaton. Oppikirjamainen ote kampittaa pahan kerran levyn tunnelmaa. Tämä kuuluu eräänlaisena vakavamielisyytenä, aivan kuin bändi ei uskaltaisi hymyillä ja päästää itseään irti. Kaiken lisäksi kokonaisuuden pintasilaus kuulostaa välillä jopa liian tarkalta ja siloitellulta, mikä kääntyy bändiä itseään vastaan varsinkin silloin, kun sinfoniametalli laskee esirippuaan ja Abba-melodioiden sävyttämä popmetalli kohoaa pintaan.
Dark Sarah pystyy miinuksista huolimatta kuulostamaan asialliselta ryhmältä. Vielä kun se löytäisi soittamisen ilon ja rentouden, yhtye olisi kokonaan toisella tasolla.