Primal Scream on tuhannen pastissin bändi. Mitään äärettömän omintakeista sanottavaa yhtyeellä ei ole koskaan ollut, mutta se on versioinut omia vaikutteitaan aina viihdyttävästi onnistuen olemaan sekä nuorekkaan cool että historiatietoinen.
Toki osa nuorekkuudesta karisee keneltä tahansa kahdessa vuosikymmenessä. Riot City Bluesin (2006) jälkeen bändi on leikitellyt tyylilajeilla aika maltillisesti ja rutinoituneesti. Yllättäen Come Ahead pursuaa pitkästä aikaa tuhnuista outoutta. Toisin kuin bändin viimeisimmät studioalbumit, se ei kuulosta jälleen yhdeltä Primal Screamin Greatest Hits -kokoelmalta ilman niitä alkuperäisiä hittejä, vaan enemmän kuin unohtuneiden riviraitojen ja genrekokeilujen pariin sukeltavalta retrospektiiviltä tai valikoimalta julkaisemattomia b-ottoja. Se tuntuu kysyvän, mitä olisi tapahtunut, jos bändin historian tärkeissä käännekohdissa olisikin toteutettu vaihtoehtoisia reittivalintoja.
Esimerkiksi debyyttilevy Sonic Flower Groove (1987) elää lähinnä kulttimaineessa, mutta Beatles-jousitettu Heal Yourself sopisi sinne hienosti. Väliinputoajalevyksi tuomitulta Give Out But Don’t Give Upilta (1994) muistetaan ainoastaan Rocks-rollarilarppihitti, mutta aikakauden laiskemmat ja trippaavammat southern boogie -vedot jäivät paitsioon. Nyt soul- ja gospelvaikutteisilla raidoilla Ready To Go Home ja Love Insurrection palataan tuohon aikaan todistaen että Bobby Gillespie osaa yhä tehdä jotain sopivan kahjoa.
Puhumattakaan Innocent Money -kappaleen diskoinfernosta, jossa Evil Heatin (2002) karikatyyrimäinen suhde tanssimusiikkiin viedään pidemmälle. Kuulija voi itse päättää, onko kyse turmellusta Paradise Garage -diskosta vai julkaisemattomasta 00-luvun DFA-tuotannosta.
Primal Scream ei ehkä enää ole Skotlannin relevantein elektroindienimi, eikä yhtyeen biisikynä enää terävimmässä piirrossaan, mutta onko se sitä koskaan ollut? Bändi on aina värittänyt väriliiduilla rajojen yli pöhkön rellestyksen riemu edellä.
