Musiikkialan konkari Oona Kapari tekee asiat itse ja täysin omilla ehdoillaan. Hyvä niin, sillä taitoa ja sanottavaa riittää. Kokeellisen elektroninen Voimasta ja puutteesta väistelee määritelmiä ja esittelee Kaparin henkilökohtaisimpia tuntoja raa’alla rehellisyydellä. Tästä pitäisi mielellään enemmän, mutta kutkuttavista hetkistään ja vaikuttavista lyriikoistaan huolimatta Kaparin kakkosalbumi jättää kaipaamaan lisää.
Hetkittäin palaset loksahtavat paikoilleen – kuten Tervapääskyn sensuellin tunnelmoinnin kasvaessa kerros kerrokselta tai Otan mieluummin sateen -finaalin raitojen sulautuessa tyylikkääksi loppuhuipennukseksi. Mutta lopulta albumin ongelmaksi jää, ettei sen epäsovinnaisuus haasta riittävästi jäädäkseen kummittelemaan korvakäytäviin vielä silloinkin, kun kuulokkeissa hiljenee.
Kenties lopputulos olisi toinen, jos kokeellisuus vietäisiin äärimmilleen – jos vokaalit tuotaisiin hypermodernisti aivan etualalle, eri vivahteilla leikittely kasvatettaisiin rehdiksi tyylilajista toiseen loikkimiseksi ja Androidi 2023:n loppurutistuksen kaltaisten efektointien sallittaisiin murentua aivan biteiksi asti.