Arvio: Oranssin Pazuzun edellinen levy oli mestariteos, mutta uutuus jäänee välityöksi

Oranssi Pazuzu on 17 vuoden olemassaolonsa aikana toiminut yhtenä Suomen monipuolisimmista ja innovatiivisimmista metalliyhtyeistä. Edellinen levy Mestarin kynsi (2020) on bändin magnum opus, jonka seuraajaa on odotettu suurella mielenkiinnolla.
Muuntautujalla yhtye on positiivisena yllätyksenä jatkanut trip hop -vaikutteiden jalostamista eteenpäin, mutta sooninen massa on vähentynyt huomattavasti. Kappaleiden pituudet ovat tipahtaneet alas, jolloin bändille ominainen hypnoottisuus ja ideoiden mutatoituminen ovat siirtyneet syrjään. Ainoastaan Ikikäärme lähentelee kestoltaan kymmentä minuuttia, ja se lieneekin levyn tyypillisin Pazuzu-kappale.
Albumi kuulostaa edeltäjäänsä orgaanisemmalta ja likaisemmalta. Noise-vaikutteet ovat ottaneet vallan, ja lopputulos kuulostaa Björkiltä väkivaltaisen punkbändin korruptoimana. Kauas on astuttu aikaisemmasta lovecraftiaanisesta kosmisesta kauhusta, jota Mestarin kynsi tarjoili. Kauhuelokuvan ja modernin pohjoismaisen klassisen musiikin välillä tasapainottelema piano on ottanut tilaa syntetisaattorimatoilta, ja pitkät painajaistripit ovat muuttuneet nopeammiksi välähdyksiksi; kuin musiikillisiksi lyhytelokuviksi.
Muuntautujalta on paljon hyvää. Bioalkemisti on häijy mörisevän basson ajama kappale, joka räjähtää ekstaattiseen kiihkoon, ja nimikkokappale on juuri sitä trip hopin ja metallin fuusiota, jota levyltä aluksi toivoin. Valitettavasti albumi ei täysin tunnu saavuttavan sitä rimaa, jonka yhtye on itselleen asettanut. Kappaleet kuten Voitelu ja Hautatuuli tuntuvat vuosien takaisten ideoiden toistolta, ja Vierivä usva on turha Stranger Things -traileriaihio. Toivoisi, että levy olisi rohkeammin astunut uuteen suuntaan ja hyödyntänyt lyhyempiä kappalemittoja. Riisutumpi ja likaisempi äänimaailma eivät pääse täysiin oikeuksiinsa, ja Muuntautuja tuntuu pelästyvän siivilleen hyppäämistä. Levy jäänee askelkiveksi kohti seuraavaa seikkailua.