Sevendust lukeutuu siihen ysärin lopussa ja vuosituhannen taitteessa suosioon nousseiden metallibändien ryhmään, joka joskus erottui joukosta edukseen, mutta joka on vuosien saatossa jäänyt liiaksi oman mukavuusalueensa vangiksi. Totaalisilta pohjakosketuksilta on vältytty, muttei myöskään noustu ällistyttävän korkeihin sfääreihin.
Eikä yhtyeen 14. pitkäsoitto tee poikkeusta vaan jatkaa hyvin identtisin askelmerkein edeltäjänsä Blood & Stonen (2020) kanssa. Laulaja Lajon Witherspoon on yhä mies paikallaan, rauhallisempien ja raskaampien osien välinen dynamiikka puree parhaimmillaan hyvin, melodiantaju on tallella ja tuotanto on viimeisen päälle hiottua.
Toisaalta kappaleet noudattavat rakenteiltaan kovin samaa kaavaa ja etenevät vielä niin samoissa tempolukemissa, että ne tahtovat jäädä kasvottomiksi. Huomiota herättää myös synkopoitujen rytmikikkailujen ilmenemisaste: näitä ”djent”-rytmittelyjä viljellään lähes biisissä kuin biisissä, eikä aina kovin onnistuneesti. Bändi varmaan itse ajattelee olevansa modernisti ajan hermolla, mutta voisi sitä olla myös ilman, että kuulostaa geneeriseltä nykypäivän vaihtoehtometallibändiltä.
Ihan maittava, mutta kovin yksipuolinen ja harmaa soppa.
