Tämä on juuri sitä, mitä haluan muistaa 1990-luvusta. Rennosta mutta jämäkästi jumpsuttavasta indie rockista, joka panostaa kaiken tehonsa laiskanpulskeisiin melodioihin ja satunnaisesti mukana hoilotettaviin kertosäkeisiin. Kikkavitoset ovat simppeleitä, eikä lopputuloksen tarvitse olla niin justilleen.
Mutta elämmme vuotta 2023 ja nostalgia on muutenkin vähän noloa. Silti en malta olla viehtymättä Fernet Undergroundin vilpittömään ja asiansa osaavaan altsurock-soundiin. Mieleen pomppaa positiivisia flashbackeja ajalta, jolloin jokainen Lemonheadsin, Dinosaur Jr:n tai Weezerin ässäbiisi tuntui puhuttelevan juuri minua.
Tuskin oululaisyhtyeen toisen albumin materiaali nojaa lähtökohtaisesti mihinkään retro-ajatteluun. Pörisevät kitarat ja tuhnun kolho soundi sattuu vain pukemaan juuri näitä kappaleita. Niissä puhutaankin tämän päivän tunnelmista. Välillä huolettomuus viittaa Itä-Hollola Installaation musan vaivattomuuteen, jyrkemmin runtatessaan ollaan matkalla Teksti-TV 666:n jynkyttävämpään suuntaan. Kaikki tämä on sijoitettu silti suomirockin ja -indien aikojen saatossa muovautuneeseen maisemaan.
Tiedä sitten, kuinka jo ensikuulemalla koukuttavat laulut puhuttelevat pidemmällä tähtäimellä. Taustalla paistavasta apeudesta (”Ei toimi kalja / Ei auttava puhelin”, huokaistaan Maailma palaa -kappaleessa) huolimatta nämä biisit tuntuvat täydestä sydämestään uskovan mielihyvän ja lohdun tuottamisen voimaan.
Mulla oli tarve toteuttaa biisejä, joita tuntui kumpuavan jostain alitajunnasta. Mä uskon, että hyvälle rokkimusalle on aina tilaa.
Kitaristi-laulaja Mikko Heikkinen ja rumpali Roku Rousu kertovat, mistä Fernet Undergroundissa on kyse.
Käsillä on bändin toinen albumi, mutta monelle Fernet Underground lienee vielä tuntematon tapaus. Millaista tyhjiötä tai tarvetta bändi on perustettu täyttämään?
Mikko: – Mulla oli ainakin tarve jotenkin toteuttaa biisejä, joita tuntui kumpuavan jostain alitajunnasta. Ja sitten Fernet Underground vain tapahtui. Mä uskon, että hyvälle rokkimusalle on aina tilaa.
Roku: – Ei kai siinä sen suurempaa missiota ollut, itse halusi soittaa rumpuja ja
kaipasi sitä tekemisen meininkiä. Ne kai lasketaan tarpeeksi, jos nyt ei ihan tyhjiöksi? Satuttiin pari vuotta takaperin olemaan reeniksellä laiskottelemassa Masan (Kenttälä, basso) kans kun Mikko tuli biisiensä kanssa sessioimaan itsekseen. Siltä istumalta sovitettiin ja äänitettiin eka sinkkumme Täällä & sun.
Musiikistanne huokuu peittelemätön ihastus 90-luvun pörisevään indie-soundiin. Mistä rakkaus ysäriin on syntynyt ja mikä siinä oli parasta?
Mikko: – Ehkä se on se herkkä nuoruus, joka silloin tuli elettyä? En ajattele kuitenkaan, että meidän musiikki olisi tarkoituksellisesti ysäriä.
Roku: – Joo, ikäkysymys se kait on! Monenmoista musaa tulee kuitenkin tuusattua ja tämä nyt on tämmöstä, tällä hetkellä ainakin. Ja vaikkei tarkoituksellista olekaan, niin en näe mitään syytä yrittää peitellä rakkautta mitään musaa kohtaan.
Millä tunneskaalalla itse sanoisitte FUG:in liikkuvan? Itselle korvaan pistää alakuloinen pohjavire, mutta onko tekijöillä aihetta myös optimismiin?
Mikko: – Halusin kirjoittaa ajankohtaisista jutuista, siitä mitä moni meistä varmasti kokee. Kyllä mä silti olen optimistinen ihminen kaiken tämän keskellä.
Roku: – Aina löytyy aihetta molempiin. Musiikki on kuitenkin pohjimmiltaan iloinen asia ja sen soittaminen ihan saatanan kivaa. Ja vaikkei sitä paskaa tarvitsekaan nykymaailmassa hirveän syvältä kaivaa ja vaikka se kuinka välillä meinaisi lannistaa, niin soitonriemu jaksaa aina hämmästyttää merkityksellisyydellään.
Teksti: Antti Luukkanen