Mallan kahden vuoden takainen debyytti ihastutti selkeästi hikisille tanssilattioille ja hämäriin huoneisiin kuulijan vievällä tunnelmallaan. Tätä mielleyhtymää ohjasivat tekstit, joissa oli ohjelmanjulistuksen henkeä.
Fresko on huomattavasti sisäänpäinkääntyneempi. Selkeitä paikkoja ei ole, vaan levy tapahtuu mielen kammioissa. Kappaleet eivät tempaa mukaansa, vaan ennemminkin vihjaavat reissun mahdollisuudesta. Levy on hyvä, muttei laisinkaan niin naulitseva kuin edeltäjänsä.
Kokonaisuus on miellyttävä ja tyylikäs, mutta ensilevyn täysosumien tasolle ei aivan ylletä. Levyn ote kuitenkin väkevöityy loppua kohden. Jälkimmäisellä puolikkaalla äänimaailma ja tekstien salaperäinen ote alkavat toimia jo paremmin. Varsinkin kappaleet Moi, Hidasta aikaa ja Planeetta raikastavat levyn yleissoundia huomattavasti.
Fresko ei ole Mallan ensilevyn toisinto, vaikka tutulta kuulostaakin. Pensselit ja maalit ovat samat, mutta kuva-aihe on erilainen, syvämietteisempi ja abstrakti. Värejä olisi kuitenkin saanut käyttää rohkeammin.
