Olen Tarotin ja Nightwishin suhteen korkeintaan kädenlämpöinen sunnuntaikuuntelija, mutta tykästyin kovasti Marko Hietalan ensimmäiseen sooloalbumiin. Syy siihen kävi selväksi nopeasti: monen korvissa lähinnä aallonpohjan synonyymiksi muodostunut Tarot-albumi For the Glory of Nothing (1998) on yhtyeen tuotannosta ehdoton suosikkini, ja täydellisesti nimetty soolo Pyre of the Black Heart (2020) oli viipyilevässä huuruisuudessaan kuin luonteva jatko-osa mainitulle.
Viisi vuotta myöhemmin tarjoiltava seuraaja ei jatka mustan sydämen mantraa. Roses from the Deep on edeltäjäänsä reipastahtisempi ja duurivoittoisempi, mikä ei haittaa alkuun, sen verran kelpoja ja harmittomia 1970-luvun hard rock -tamppauksia kolme ensimmäistä sävellystä Frankenstein’s Wife, Left on Mars ja Proud Whore ovat.
Tästä eteenpäin joka kappale on kuin eri albumilta. Jos levyn alussa mentiin Deep Purplen voitonpäivien malliin, lopuista kahdeksasta raidasta jokainen edustaa eri genreä, mutta toteutukseltaan ne ovat vain halpoja pastisseja alkuperäisistä ideoista. Ärsyttävintä on kuunnella artistin imitoivan entisiä yhtyeitään, kun jälki on niitä huonompaa.
