Pauli Hanhiniemen kolmas sooloalbumi Minä ja Retkue on verkkaiseen lämpenevä tuotos: se paljastaa hienoutensa hiljalleen. Lopulta huomaa löytäneensä albumin, joka luo tyylikkään sillan Hanhiniemen juurevan ja rokkaavan tuotannon välille.
Ja hienostihan se soi, niin tuotannoltaan kuin soitannoltaankin. Kun Antaa tuulen huuhtoo helähtää soimaan, voi tuntea nahoissaan miten kuntouttava tuuli huuhtaisee kuonat sydämestä. Kohokohdat toimivatkin upeasti – niin upeasti, että niitä toivoisi vielä enemmän. Hetkittäin keskittyminen lipsahtaa, mikä onkin vaivannut miltei jokaista Hanhiniemen tuotosta, paitsi Perunateatterin loisteliasta Kaikki rakkaudesta (2004) -albumia.
Silti kutsun tätä parantavaksi musiikiksi. Jo pitkään on hanhiniemeläinen filosofia opettanut, että me ihmiset olemme tuomittuja optimistiseen hölmöilyyn, etenkin ihmissuhteissa. Nyt mukaan ovat livahtaneet nokkelat kontradiktiot, jotka muistuttavat aiempaa oivaltavammin, että lopulta aika armahtaa ja opettaa pärjäämään – myös sen kanssa, ettei oikein pärjää. Meille töpeksijöille Minä ja Retkueen opetukset ovat tervetulleita ja lohdullisia.
