En ole koskaan vieraillut Islannissa, mutta mielikuvani tästä pohjoisesta maasta elävät sieltä kumpuavasta musiikista. Mielikuva saattaa olla vääristynyt, jopa romantisoitu, mutta jokin islantilaisen musiikin alkukantaisuudessa vetää puoleensa yhä uudelleen.
Isafjørd on juuri tätä myyttistä, karua ja herkkää islantilaista luonnon- ja mielenmaisemaa vangitsevimmillaan. Näiden sävelten takana ovat Aðalbjörn Addi Tryggvason (Sólstafir) ja Ragnar Zolberg (Sign/ex-Pain of Salvation), joiden luomukset ensilevyllään ovat yhtä paljon Fields Of The Nephilimia ja Duran Durania kuin myöhempää postrockia.
Aluksi Hjartastjaki maalailee suuria maisemia ja on kuin luonnonvoima. Kuuntelukertojen kasvaessa se paljastaa sisältään yhä yksityiskohtaisempaa ihmisyyttä. Addin ja Ragnarin laulaessa riipaisevasti islanniksi islantilaisuudesta välitön tunne kanavoituu kuulijalle niin voimakkaasti, että pian albumi on yhtä suurta kylmää värettä.
Tämä on albumi, jolla luonto ja ihminen ovat toden teolla yhtä. Hjartastjakia kuunnellessaan voi sulkea silmänsä ja tuntea Islannin taian, vaikkei olisi edes koskaan käynyt siellä.