Ilmassa on merkkejä, että 70-luvun soft rock on tulossa jonkinlaiseksi trendiksi. Detroitilainen Bonny Doon peilaa vuosikymmentä soundillaan vahvasti.
Rehellisesti sanoen olen vähän häkeltynyt tämän kolmanteen albumiinsa ehtineen Waxahatcheen bändinä äskettäin toimineen nuoren trion äärellä. Nostalgia ei iske, vaikkei se Bonny Doonilla oikein voi sitä olla, koska he eivät ole silloin eläneetkään. Kapakkapiano kilkuttaa joka tapauksessa kuin Mungo Jerryllä, jos kohta yleinen ote on paljon haikeammin mietiskelevä eikä nimiraidan musa on lääke -filosofiaan voi muuta kuin yhtyä täydestä sydämestä. Yksi äärimmäisen 70-lukuinen biisi toteaa kuitenkin, että ”No matter how you play the game / You can’t stay the same”, eikä sitä voi kiistää. Yhtyeellä on siis lopulta aika terve käsitys todellisuudesta.
Laulut ja yhteislaulu edellä mennään, vonkuvia tai rämiseviä kitaroita tästä on turha etsiä. Epämääräisesti tutunoloiset biisit ovat hyvin hillittyjä ja erittäin ”valkoisia”, ei kylläkään millään ikävällä tavalla. Funky vaaran tunne ja seksikkyys ei vaan kuulu agendaan. Jotain kiehtovaa Bonny Doonissa kaikessa flegmaattisuudessaan ja kiltteydessään joka tapauksessa on, niin kapeaa rataa kuin biisit tallustavatkin. Lempeä sointi on orgaaninen ja välittää vilpitöntä kaipuuta yksinkertaisempaan ja vähemmän manipulatiiviseen aikaan. Kukapa ei sinne haluaisi?