Uudella levyllä Matti Salo Quartetin sointia laajentaa jousikvartetti. Pääpaino on vahvasti ydinkvartetissa, sen ihailtavassa yhteissoitossa ja etenkin Salon kitarassa.
Kitaristina Salo tuntuu ammentavan vahvasti 60-luvun lopusta ja 70-luvun alkupuolelta, ja varsinkin siitä kohtaa kun rockin ja jazzin raja alkoi hämärtyä, mutta painopiste oli vielä vahvasti jazzin puolella. Itse tekee mieli piirtää viiva John Abercrombiesta Gabor Szaboon ja asettaa Salo johonkin siihen väliin. Varsinkin Name One tuo mieleen Szabon sulavan ja hiukan viihteellisenkin mystisyyden. Pisimmälle janan ECM-päähän mennään No Goodbyesissa ja sen levyn loppuun sijoitetussa toistossa. Tai sopivasti Fjordsissa, ottaen huomioon, että yhtiön soundia on kutsuttu joskus vuonojazziksi.
Jousikvartettia käytetään kiitettävän monella eri tavalla, perinteisestä melodisesta legatosta solistin tukemiseen ja rytmikkääseen, ajoittain hauskalla tavalla konesekvenssit mieleen tuovaan pizzicatoon, kuten F.Y.B:ssä.
Jousikvartetti ja sen sovittaminen tavalla, joka ei missään vaiheessa tukota musiikkia vaan lipuu siitä sisään ja ulos ilmavasti nostaa levyn, joka olisi ollut ihan kivaa kuultavaa muutenkin, uudelle ja kiinnostavammalle tasolle.
