Arvio: John Cale on yhä yksi rockin omaäänisimmistä artisteista, jonka laulu huokuu ehdotonta ja uhkaavaakin auktoriteettia

The Velvet Undergroundin toisena kantavana voimana ja etenkin The Stoogesin ja Patti Smithin debyyttialbumien tuottajana maineensa sementoinut John Cale on iän myötä aktivoitunut odottamattomasti. Likimain Mercyn (2023) kannoilla tuleva Poptical Illusion on klassisesti kouluttautuneen multimuusikon kuudes albumi uudella vuosituhannella.
Kun turhankin lukuisten vierailijoiden täyttämä Mercy tuntui osin ahdistavalta ja lattealta, niin Poptical Illusionilla Cale ja tuottajaystävänsä Nita Scott ovat onnistuneet huomattavasti paremmin.
Sävellyksissään Cale etenee yhä mieluummin hitaasti kuin ripeästi, mutta toteutus on nyt vivahteikkaampaa. Pianot, urut, samplet ja syntetisoijat ovat soinnin ydin. Kitaralle roolia tarjoutuu vasta reilun puolen tunnin jälkeen. Julmana kiertävine riffeineen monotonisesti vaanivalla Shark-Sharkilla kitara repii soundia riekaleiksi veren makuun päässeen haiparven raivolla.
Äkkinäistä vaihtelua kaihtava vakaus ja kauniit laulumelodiat ovat säilyneet John Calen tavaramerkkeinä. There Will Be No Riverin toistoinen pianokuvio muistuttaa Calen yli 50 vuoden takaisesta yhteistyöstä minimalisti Terry Rileyn kanssa. Company Commanderin pianismi ulottuu puolestaan Calen avant gardistisiin juuriin saakka. Urkuvetoisen Edge Of Reasonin verkkainen jäntevyys ja kauniisti jousitettu Laughing In My Sleep alleviivaavat osaltaan albumin tyylikästä sovituksellista kerroksellisuutta.
Nimellään rajuutta ennakoiva I’m Angry yllättää rauhallisella lähestymistavallaan. 82-vuotiaana John Cale on biisin tyyneydestä huolimatta vihainen varttunut mies, joka tuntee erityistä vastenmielisyyttä niitä poliittisia ja taloudellisia voimia kohtaan, jotka tekevät parhaansa pilatakseen maailmaa.
Poptical Illusionilla kuullaan täysissä voimissaan yhtä rockin omaäänisimmistä artisteista, jonka laulu huokuu yhä ehdotonta ja paikoin uhkaavaakin auktoriteettia. Omassa lajissaan albumi on Bob Dylanin Rough And Rowdy Waysiin (2020) ja Paul Simonin Seven Psalmsiin (2023) vertautuva myöhäinen voimannäyttö.