Amerikkalaisbändi Horsegirl heittäytyi Versions of Modern Performance -debyytillään (2022) myrskyjen silmiin. Nyt se mittailee tyvenen ulottuvuuksia. Äkkiväärät, impulsiivisesti möyrineet sähkökitarahurrikaanit ovat laantuneet ja kaikki kuulostaa kypsemmältä kuin aiemmin.
Hurmaava impulsiivisuus ei ole sentään hävinnyt. Kehkeytyvyys on Horsegirlille edelleen tärkeämpää kuin aukottomaksi tilkitty sävellys.
Talvisen hyisessä Chicagossa nauhoitettu Phonetics On and On piirtyy huokoisin ääriviivoin. Levyn ydinjännite pingottuu lakonisten lauluraitojen ja soinnittomiksi kuivatettujen komppilinjojen varaan. Avauskierroksella hurmanneet kitarat on kesytetty pintanaarmuiksi.
Uusia suuntia yhtye etsii yhä rihmamaisemmista instrumentaatioista, jotka tuottaja Cate Le Bon on laskostanut kerroksittaisiksi verkostoiksi. Mitään päälleliimattua levyllä ei kuitenkaan ole. Soittajat jakavat saman tilan silloinkin, kun jurottavat nurkissaan.
Kuulijalta albumi kysyy tahtoa. Ensin pitää hyväksyä estetiikka, sen jälkeen sitoutua puolinaisiin melodioihin. Lopuksi on osattava kuvitella itsensä mukaan siihen kollektiiviin, jota laulut vaivihkaa luovat.
Parhaimmillaan kokemus on immersiivinen, ja yhteyden katkeilukin kiehtoo. Horsegirl puhuttelee alitajuntaa myös järkeistettynä.
