Erja Lyytinen aloitti uransa varsin tyylipuhtaan bluesin parissa, mutta vähitellen mukaan on alkanut tarttua vaikutteita lukuisista suunnista. Tyylipaletti on miellyttävän levällään, mutta on huomionarvoista, että kitaristi-laulajan kymmenes studioalbumi rokkaa välillä yllättävän raskain keinoin.
Edellisellä Waiting for the Daylight -levyllä (2022) oli toki You Talk Dirtyn kaltaisia jytäriffittelyjä. Aiemmilta vuosilta muistamme vaikkapa Rocking Chair -kappaleen. Mainittuja vaivasi kuitenkin tietty ohkaisuus tai ujous. Smell the Rosesilla moisesta ei ole tietoakaan. Levy sisältää todellista kovaa rokkausta, hard rockia termin varsinaisessa merkityksessä.
Viime vuosina hard rock -maailmassa on todistettu eritoten ruotsalaisyhtyeiden loputonta tulvaa, ja hyvienkin bändien materiaalista on huokunut pakotetun moderniuden tunne. Smell the Roses on puolestaan täynnä ajatonta tuuttausta, joka lainailee parhaita paloja viimeisen puolen vuosisadan joka vuosikymmeneltä.
Seitsemänkymmentäluvulta napataan röyhkeä rouheus ja kasarilta häpeilemätön melodisuus. Lauluun on löytynyt Beth Hartista muistuttavaa heittäytymistä, ja entistä maukkaammasta kitaroinnista voi löytää yhtymäkohtia Slashiin ja lennokkaimmillaan Jeff Beckiin.
Kaiken kruunaa levyn vastaansanomaton sielukkuus.
