Garage grunge -retkue jatkaa rämistelyään väsymättä vuosikymmenestä toiseen. Ensitahdeista on selvää, että tässä remeltää edelleen se sama yhtye, joka runnoi 80-luvun puolella Touch Me I’m Sickin kaltaisia kaoottisia kappaleita. 2020-luvun Mudhoney on toki soonisesti hallitumpi ja nyanssejakin soitossa on, mutta ydin on yhä tismalleen sama.
Bändin ties kuinka mones albumi on kelpo tekele. Kappaleissa on itua paikoitellen oikeinkin mukavasti ja soittohan rullaa tietenkin mainiolla sykkeellä, etenkin kun perkussiot ja muut sötköttimet avittavat groovea vielä liukkaammaksi. Mark Armin laulu on kuosissa, eikä Plastic Eternityä muutenkaan hevin uskoisi veteraaniyhtyeen tuotokseksi. Järin modernia bändin kolisten suriseva meuhtominen ei ehkä ole, mutta energiaa ilmaisuun on jälleen puristettu esimerkillisesti. Tämän yhtye osaa tehdä jo myös ilman eläimellistä riekuntaa.
Plastic Eternity lienee monipuolisinta Mudhoneyta kuunaan. Ei se mikään huikea irtiotto ole missään nimessä, mutta ainakin monenlaista lisämaustetta on ikiaikaisen herkullisesti riipivän indie-soundin seassa. Jos pari turhempaa raitaa olisi karsittu pois, kokonaisuus kohoaisi ihan loistavalle tasolle.
