Kun Cradle of Filth ysärillä starttasi, sen sekoitus black metalia ja goottia oli aika originelli. Vaikka bändin imago oli lähempänä Kissin teatraalisuutta kuin skandibläkkiksen totisuutta, sen onnistui luoda vaaran ja kapinan tunnetta muun muassa eräällä kuuluisalla bändipaidallaan.
Vuosien varrella Cradle of Filthistä on muotoutunut aika tuttu ja turvallinen yhtye, ja viimeistään Darkly, Darkly, Venus Aversasta (2010) lähtien sen levyt ovat olleet musiikillisestikin liian arvattavia.
Jos rutiininomaisuus on rokottanut sävellysten tasoa, soitto ja soundi on saatu hiottua ajan kuluessa todella vaikuttavalle tasolle. Vaikkapa Cruelty and the Beastin (1998) hälyyn verrattuna Scott Atkinsin tuottaman The Screaming of the Valkyriesin äänimaailma on aivan erinomainen.
Damnation and a Dayn (2003) Babalon A.D:stä muistuttavan To Live Deliciouslyn erittäin tarttuva kertsi nostaa startissa odotuksia, mutta loppulevy kulkee vanhoja tuttuja reittejä. Jos tykkäsi Existence Is Futilesta (2021) tai Cryptorianasta (2017), tässä olisi lisää sitä samaa, ehkä vieläkin paremmin tehtynä.
