Arvio: Cassandra Jenkins on modernissa folkissaan kuin kivulias hippu mittaamattomien etäisyyksien keskellä

”Did we see it?” ”Somebody did.”
Cassandra Jenkinsin ja hänen äitinsä keskustelu pilvenpiirtäjämäisestä asteroidista tiivistää kaiken olennaisen My Light, My Destroyerista. Sukupolvien ketjuun sidotut ihmiset tähyävät yötaivaalle, avaruus kaartuu heidän yllään suurena satuna, ja oleminen on niin kosmoksen hengittämistä kuin levotonta irrallisuuttakin.
Asetelma on jotakuinkin sama kuin Jenkinsin edellisellä levyllä, hienolla An Overview On Phenomenal Naturella (2021). Muusikko asemoi itsensä kivuliaaksi hipuksi mittaamattomien etäisyyksien keskelle, mutta jalostaa haurautensa itsevarmaksi moderniksi folkiksi, josta välittyy täydellinen hallinnan tuntu. Tuotanto on mikroskooppisen tarkkaa ja sovitukset noudattavat sofistikoitunutta kuria. Satunnaiset sähkövirratkin kertovat vain sen mitä Jenkins haluaa.
Rikkaan äänimaailman keskellä Jenkins pelaa pelkistyksin: tyynin tuntein ja suorin lausein, joista pieninkin riittää totuudeksi. Hän ei kuitenkaan tulkitse maailmaa kuulijan puolesta. Pikemminkin laulajan läsnäolo abstrahoituu pintaan nostetuksi kuiskailuksi, jolle soitto antaa sävyt ja mielen.
Kerronnan ja musiikin vuorovaikutteinen erillisyys kiteyttää albumin perspektiivit. Jenkins tulee häikäilemättä lähelle, mutta rajaa samalla oman tilansa. Sieltä katsottuna elämän mysteerit näyttäytyvät kiehtovina ja turvallisen etäisinä.