The Purple Bird on jo päälle kahdeskymmenes pelkästään Bonnie ”Prince” Billyn nimellä julkaistu albumi. Tällä kertaa Will Oldham on poikkeuksellisesti matkustanut kotistudioltaan Nashvilleen työskentelemään tuottajan kanssa.
David Ferguson on tuttu Johnny Cashin American III -levyn (2000) sessioista, ja albumilla kuullaan musiikkikaupungin eturivin soittajia. Reissun kannattavuudesta voi jokainen muodostaa oman mielipiteensä. Omani on, että albumista jää kaksijakoinen vaikutelma eikä se asetu järin korkealle Oldhamin tuotannossa.
Levy kyllä soundaa hienolta, monille tahoille ulottuvan juurevalta ilman ummehtuneisuutta. Biisimateriaali vaihtelee tyyliltään Nashville-, alt- ja perinteisemmästä countrymusiikista laajasti muille americanan osa-alueille. Valitettavasti se vaihtelee myös tasoltaan. Lisäksi sanoitusten hillbillymeiningit, naiiviutta hipovat kannanotot ja uiskentelun ylistykset eivät ole Oldhamia terävimmillään.
Albumin helmet ovat sävyltään tummempia. Kohtalokas London May ja Boise, Idaho (”Nothing’s worth the hell I put her through / If I could do it all again / I still wouldn’t know what to do”) toimivat varmasti niillekin, jotka tietävät artistista vain sanat I See a Darkness.