Suhteeni Grateful Deadiin on pidempi kuin suuri osa ihmissuhteistani. Se alkoi vuonna 1986, kun Rolling Stonen klassikkoja listaavan artikkelin innoittamana ostin Kalevankadun Fennica Kettusesta Workingman’s Deadin.
Levy oli minulla pitkään, mutta en muista pitäneeni siitä varauksetta. Ne biisit jotenkin valuivat sormien välistä.
Tästä huolimatta ostin joitain vuosia myöhemmin sille kaveriksi From the Mars Hotelin, josta en tähän hätään muista yhtään mitään, kuten en myöskään samoihin aikoin hankitusta Terrapin Stationista.
Näihin aikoihin törmäsin lukiokaverini Joshin (muutti myöhemmin nimekseen Wajid tai jotain vastaavaa) kautta bändin ympärillä pyörivään bootleg -maailmaan. Ensimmäinen kyllästyminen alkoi puskea päälle ja otin projektiksi rap-kasettien tekemisen Joshille kääntääkseni hänenkin kelkkansa. Public Enemy kelpasi, vaan eipä hänestä tullut yhtään vähempää hippiä.
Vuotta myöhemmin, 1989 heinäkuussa, tuli taas sellainen olo, että pakko tässä hommassa on olla joku idea. Lähdimme katsomaan Grateful Deadia. Kyseinen Alpine Valleyn keikka on julkaistu nimellä Downhill From Here, ja se kuuluu perimätiedon mukaan bändin viimeisiin hyviin kausiin. Jerry kuulemma liikkui useaan otteeseen. Meikäläiseltä liikkeet menivät ohi, koska edessäni tanssineen patukkapään takaraivossa ryömi koppakuoriaisen näköinen hyönteinen. Tai useita. Yöllä satoi ja silloisen bändini toinen kitaristi, jonka kanssa nukuin lava-auton katetussa takaosassa, oli vetänyt amfetamiinilla terästettyä pilveä.
Musiikillisesti tuli jälleen sellainen olo, että bändi oli jotenkin vähemmän kuin osiensa summa. Otetaan taitava perinnekitaristi, pari kovaa perkussionistia, basisti jolla on nykyklasaritausta… ja lopputulos kuulostaa löysältä baaribändiltä.
Tähän loppui toinen safarini Grateful Deadin maailmaan.
Kuiva kausi kesti aina viime vuosiin, jolloin bändi alkoi pulpahdella ystävien kanssa käydyissä keskusteluissa. Törmäsin divarissa halvalla Carol Brightmanin kirjaan Sweet Chaos. Se ei käsittele Deadin musiikkia, vaan ilmiötä historiallisessa kontekstissa, tuoden kuvaan hiukan syvyyttä. Katsoin loistavan Freaks and Geeks-tv-sarjan lopun, ja siemenet seuraavalle tutustumiskierrokselle oli kylvetty.
Kun Teeman klassikkolevyjen sarjassa käytiin läpi Anthem of the Sunin tekoprosessi, päädyin meilikeskusteluun Lehtisalon Jussin kanssa. Levy oli minulle outo ja vaikutti ainakin dokumentin perusteella mielenkiintoisemmalta kuin se minulle tuttu kantrisoundi. Levylle tuotettiin mekkalaa oikein olan takaa. Tämä uusin meilikeskustelu oli jatkoa monille aiemmille, ja tälläkin kertaa Jussi suositteli tutustumista Dick’s Picks numeroon 12 sekä Frankfurtissa saman kauden aikana äänitettyyn Hundred Years Hall -keikkaan. Löysin myös uuden lähestymistavan. Ei studiolevyjä (Anthem kyllä houkuttelee) ja livet aion kuunnella samalla korvalla kuin Coltranen loppuaikojen keikkataltioinnit, kuten Live in Seattle. Vanhoja standardeja soittaessaan bändi räpiköi paskasti itse biisin läpi, päästäkseen tuuttaamaan freetä. Ja heti toimii. Parin minuutin tylsyyttä seuraa kaksikymmentä minuuttia loistavaa väkivaltaa.
Ostin Jussin suosittelemat keikat ja aion kuunnella niistä uudelleen ja uudellen ne pisimmät vedot ja kaiken jonka nimessä on sana jam.
Kyllä tämä tästä lähtee. Kenties….