Viime syksynä julkaistu sarja Rings Of Power eli Mahtisormukset sai verrattain vaisun vastaanoton. Amazonin megasatsauksen vastaanotossa keskityttiin erityisesti vertailemaan sitä samaan aikaan ilmestyneeseen Game Of Thrones -esisarjaan House Of The Dragon. Siksi samanaikainen julkaisu oli oikeastaan kummallekin sarjalle suureksi haitaksi: ne söivät tilaa toisiltaan.
Yhtenäiskulttuurin jälkeisenä aikana sosiaaliset todellisuudet voivat erota merkittävästi. Omassa ystäväpiirissäni Mahtisormusten julkaisun jälkeen olen tasaisesti käynyt intohimoista keskustelua sarjan musiikin onnistumisesta. Missään muualla aiheesta ei ole sitten juuri puhuttukaan.
Rings Of Powerin analyysi jäi puolitiehen, ja sarjan päätyttyä se unohdettiin turhan helposti, joskin ajallemme tyypillisesti. Keskittymiskykymme heikkenee, eikä sen kovin pitkä tarvitse ollakaan, koska nurkan takana on koko ajan tarjolla uusia ärsykkeitä.
Sarjan ilmestyessä Bear McCrearyn säveltämästä soundtrackista ilmestyi joitain arvioita kansainvälisissä medioissa, mutta keskustelua ne eivät juuri herättäneet. Varsinaisissa sarjan arvioissa musiikkiin kiinnitettiin aika vähän huomiota. Soundtrackin vastaanotto fanien keskuudessa on ollut pääosin positiivinen ja analyyttinen.
Pidin sarjasta enemmän kuin keskimääräinen katsoja. Moni ei tuntunut pääsevän sisälle sarjan rytmiin. Useimmille se oli liian hidas, mutta sarjaa on tulossa yhteensä viisi kautta. Ensimmäinen kausi oli pitkä intro ja sellaisena mielestäni onnistunut.
Mutta paras onnistuminen Mahtisormuksissa oli nimenomaan sen musiikki. Onnistuminen on saavutus erityisesti siksi, miten vaikean tehtävän edessä Bear McCreary on ollut. Howard Shoren sävellykset Peter Jacksonin ohjaamaan Taru sormusten herrasta -trilogiaan oli täysosuma. Shore sävelsi sen, miltä Keski-Maa ja ylipäätään Tolkienin maailma kuulostaa. Tehtävä ei ollut hänelläkään helppo, kun Taru sormusten herrasta on fantasiamaailman merkittävin instituutio, mutta tuloksena oli yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvasävellystöistä.
Nykyisessä mediaympäristössä on vain vähän tilaa puheelle sarjojen musiikista. Suoratoistopalveluiden aikakaudella sarjoja tulee jatkuvalla syötöllä. Sarjat on niin nopeasti pureskeltu ja analysoitu loppuun, ettei musiikkikeskustelulle jää edes tilaa.
Kuluneen kevään aikana maailmassa ei juuri puhuttu mistään muusta sarjasta kuin Successionista. Sen tunnusmusiikki muuttunee ikoniseksi, mutta sarjassa musiikki on ollut luonnollisesti aivan toissijaista eikä erityisen kiinnostavaa. Sarjan suola on ollut koko ajan käsikirjoituksessa ja hahmoissa. Sarjaan sävelletty musiikki on ollut pakollinen sivujuonne, pelkkä täyte: käytännössä intensiteetiltään vaihtelevia jousisovituksia siellä täällä. Parhaat kohtaukset nousivat huippuunsa nimenomaan dialogin kautta.
Emme edes odota realismilta musiikillista kohosteisuutta. Arkiset, absurdit ja piinaavat hetkemme palavereissa eivät soi. Ne kuulostavat ilmastolaitteiden hurinalta, posliinikuppien kilinältä, kahvipumpun turauksilta ja työkavereiden pidätetyiltä röyhtäyksiltä.
Fantasiassa musiikin voima on tärkeämpää, sillä musiikki on genressä yhtä lailla kuvittelun väline käsikirjoituksen rinnalla. Fantasiassa musiikki ei ole vain täytettä, vaan osa hahmojen luonnetta ja tarinaa. Mitä olisi Darth Vader ilman John Williamsin säveltämää teemaa?
McCrearyn teokset ovat luonnollisesti alisteisia Shoren sävellyksille. Ne syntyvät väkisin niiden varjossa, korkeintaan toimiakseen rinnalla, ei koskaan kurottaakseen niiden yli.
Shoren sävellykset soivat synkemmässä ajassa. McCreary on onnistunut kuvittelemaan maailman, jossa on kauneutta, joka tulee järkkymään ja kärsimään. Elrond Half-elven soi rauhaa ja ystävien välistä lojaaliutta. This Wandering Day on vastine elokuvatrilogian The Road Goes Onille.
Nobody Goes Off Trail on monin tavoin yksi soundtrackin onnistuneimpia teoksia. Ystävyyden ja kumppanuuden merkitys on Tolkienin tärkeimpiä sanomia. Kappale yhdistää kahta sarjan parhaimpiin kuuluvaa teemaa, Nori Brandyfootin teemaa sekä velhon eli Strangerin teemaa. Lopun nostatus saa joka kerta kylmät väreet aikaan.
Sarjan ilmestymiskaudella fanit analysoivat musiikkia antautumuksella. McCreary myös oli kätkenyt musiikkiin vihjeitä. Halbrandin – joka paljastui Sauroniksi – teema oli väärin päin soitettuna Sauronin teema.
Uskon, että McCrearyn sävellykset tulevat kasvamaan korkoa tulevina vuosina sarjan edetessä. Hänen säveltämillään teemoilla on erittäin hyvät mahdollisuudet jäädä elämään Tolkienin maailman sointikuvina Shoren teosten rinnalla.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 6/23.
