Vuosi sitten en olisi lyönyt vetoa siitä, että kaikista vuonna 2021 julkaistuista kappaleista juuri Blind Channelin Dark Sidesta tulisi vuoden isoin kotimainen hitti ja Spotifyn kuunnelluin biisi Suomessa.
Euroviisut teki viihdeohjelmana parhaimman suorituksensa aikoihin. Voittaja Måneskinista tuli sellainen menestys, jollaista tuskin kukaan viisuorganisaatiossa uskalsi toivoa. Myös Blind Channelin menestys oli lottovoitto UMK:n uskottavuuden kannalta.
Dark Side pokannee tämän vuoden Emma-gaalassa odotetusti palkinnon Vuoden biisi -kategoriassa. Kaikki kunnia Blind Channelin nu metal -menestykselle, mutta tyrkyllä ei ollut kovin vahvoja kilpailijoita.
Vuosi 2021 oli kotimaisen valtavirtamusiikin osalta suorastaan fiasko. Sen näkee kaikkein selviten, kun katsoo Emma-gaalan ehdokaslistaa, jossa on luonnollisesti mukana vuoden suosituin kärki eli kaikki sellaiset isojen levy-yhtiöiden artistit, joihin on palkintokauden aikana laitettu edes vähän uskoa ja rahaa.
Regressiota kuvaa kiusallisen tarkasti se, että Dark Siden ohella vuoden isoimpiin hitteihin kuului uudelleenlämmittely Matin ja Tepon 1980-luvun biisistä. Vauhti ei kiihdy, kun perässä hiihtää levy-yhtiön kokoushuoneen paniikilta kuulostava takuuvarma remix jo ennestään suositusta ruotsalaisesta räppikappaleesta Samma Gamla Vanliga. Syntyykö siitä ääni, kun Tokmannin Black Friday -alesta saadun ämpärin pohjaa raavitaan muovilusikalla? Dark Side oli sentään originaali sävellys.
Viimeksi vuoden isoimman biisin tittelistä kisasivat esimerkiksi Behmin Hei rakas, Elastisen ja Jenni Vartiaisen Epäröimättä hetkeekään, Erika Vikmanin Syntisten pöytä, Arttu Wiskarin Tässäkö tää oli? ja Williamin Penelope. Kuulostaa melkoisen hyvältä buffetilta tähän vuoteen nähden.
Kaksi vuotta sitten ehdotin, että Emma-gaalan voisi räjäyttää, mutta nyt gaala tarvitsisi jotain räjäyttävää ihan omia tarpeitaan varten.
Nyt vuoden parasta mainstreamia oli Chisun Mysteeri, jossa suloisen kipeä tunne puskee väkisin suljetuista kuulokkeista ulos tanssimaan. Single jäi aivan liian vähälle huomiolle ja myös ilman Emma-ehdokkuutta. Loppuvuodesta julkaistu Vesalan Pulkka ei olisi ehtinyt sellaista saadakaan.
2020 ehti palauttaa hitusen uskoa albumikonseptiin, mutta 2021 oli seuraavassa kuvassa sanomassa ”hold my beer”. Ei tullut Valittua kansaa, mutta tuli pari tylsää möhköä.
Viimeinen romantikko -levyn julkaissut Ellinoora on ehdolla kutakuinkin jokaisessa hänelle sopivassa kategoriassa, vaikka levy on innoton ja kuulostaa sanakirjamääritelmältä tasapaksulle. Silti levy oli yksi vuoden isoimmista eikä sitä olisi voinut jättää ilman ehdokkuutta. Tai ainakaan niin ei olisi voinut tehdä ilman jälkipyykkiä.
Haloo Helsinki! päässee esittämään comeback-keikkansa Olympiastadionilla joskus vuonna 2031. Sillä välin kuuntelijat voivat yrittää innostua heidän tuoreimmasta palkintoehdokkuuksia saaneesta Älä pelkää elämää -albumista, jonka sanoitusten ajankohtainen kommentaari tulee 60 vuoden takaa John F. Kennedyn murhan tienoilta.
Tulokassarjassa Hassan Maikal ja Sexmane julkaisivat isoilta lafkoilta sangen kelpuutettavat albumit. Yeboyahin Perhosefekti-levyä edelsi huima hype ja hyvä tahto, mutta jos albumi tosiaan sai myrskyn aikaan jossain toisella puolella maapalloa, ei sitä ainakaan täällä kuultu.
Jos Emma-gaala olisi firman pikkujoulut, voisi vetäistä vain johdon seinästä ja sanoa, että eiköhän jätetä lahjat ja viina tänä vuonna väliin, ”kun on korona ja kaikki”.
Vakavasti puhuen koronalla voi olla valtavirtakentän lai meuteen vaikutuksensa. Monelle on varmasti vaikeaa olla luova, jos turvallisuuden tunne kärsii. Vai hilloaako joku hittiä parempia aikoja odotellessa?
Musiikkikriitikon stereotypioita vahvistaakseni: indien puolella tuli todella monta onnistumista. Kuten Litku Klemetin Kukkia muovipussissa, Linda Fredrikssonin Juniper ja Sepikan En kestä kylmää lailla ahvenen.
Kun nyt vuoden 2022 alussa katson päättyneen vuoden kotimaista valtavirtamusiikkia, tunnen olevani kuin kuningas Théoden Kaksi tornia -elokuvassa. Katson Helmin syvänteen edustalla nuolisateeseen kaatuvia Sarumanin örkkejä ja horisen: tässäkö kaikki, mihin pystytte?
Sen jälkeen tosin Sarumanin pommi räjäyttää Helmin syvänteen muurin palasiksi. Portit murtuvat ja Théoden joutuu perääntymään.
Sitä toivon popmusiikilta vuonna 2022. Niin kuin Cisse Häkkinen sanoi: ”Yks sana: me räjäytetään!”
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 1/22.
